perjantai 18. elokuuta 2017

Pottereiden lukemisen ihanuudesta


Ai ettien että, rauhallinen perjantaiaamu. Tätä on kaivattu. Ja tarvittu.

Poikaystävä heräsi aikaisin töihin ja vaikka mulla on vapaapäivä, noustiin yhtä aikaa. Keitin meille kahvia, tein aamupalaa ja käperryin aamiaisineni olohuoneen sohvalle lukemaan, kun poikaystävä poistui töihin. Aloitin pari viikkoa sitten Pottereiden lukemisen alusta. En edes muista, milloin viimeksi olen lukenut kaikki kirjat. Kirjoitin niistä yhdelle johtamisen kurssille esseen vuosi sitten keväällä, mutta silloinkin lähinnä selailin opuksia. Mutta voi miten helppo niitä oli silloinkin unohtua lukemaan.

Nyt olen neljännen kirjan puolivälissä. Ai hitsi, miten ärsyttävä Rita Luodiko edelleen on! Argh!

Mutta itse sarjan lukeminen monen vuoden tauon jälkeen on ollut ihanaa. Aivan kuin olisi palannut kotiin. Lukeminen on sujuvaa ja nopeaa ja joka kerta kun vastaan tulee jokin pieni asia, jonka olemassaoloa en muistanut, ilahdun hurjasti. Sarja myös edelleen saa mut nauramaan ääneen. Olen monta kertaa kikatellut puoliääneen lukiessani sporassa matkalla töistä kotiin. Pottereiden lukeminen on niin kivaa, että joka kerta harmittaa, kun joudun lopettamaan ja esim. menemään töihin. Tai nukkumaan.

Oltiin siskon ja ystävien kanssa viime viikonloppuna Flowssa ja tänään lähden viettämään viikonloppua faijan luo landelle. Ja pian sen jälkeen alkavatkin jo tuutorin velvollisuudet (niitä tosin on hoidettu jo monta päivää kun fiksataan fuksien orientaatioviikon ohjelmaa) ja maisteriopinnot.

Kotona aiotaan maalata meidän vessa, joka on siis aivan karmean värinen. Kiitos 70-luku, että sun jäljiltä ollaan nyt reilu kuukausi saatu nauttia myrkynvihreistä vessanseinistä. Siis ihan oikeasti. Ne on niin kamalan väriset, että jokaikinen tuttu, joka täällä on käynyt, on joutunut toteamaan, että "siis kyllähän sä sanoit, että teidän vessa on ruma mutta siis toihan on ihan oikeasti aivan kamala". Naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Mä itse asiassa sanoin poikaystävälle, kun oltiin ekan kerran käyty katsomassa tätä, että kysytään samantien saadaanko maalata vessa. Vuokraisäntä onneksi suostui eikä meidän tarvitse edes maalata sitä itse! Nyt vaan kunhan saadaan aikataulut sopimaan rakennusmiehen kanssa, niin vessa muuttuu esittelykelpoiseksi alta aika yksikön!

Viime aikoina on ollut tosi paljon asioiden hoitamista ja järjestelemistä, mutta toisaalta mä tykkään hurjasti siitä, että mulla on kaikki langat käsissäni sekä siitä tehokkuuden tunteesta, kun saan asioita hoidettua.

Ihanaa alkavaa viikonloppua!

xx,

Anna

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

HELLO, IT'S ME

I was wondering if after all these months you'd like to read (my stuff again)


Mistäköhän sitä alottaisi.

Mun ei ollut alunperin tarkoitus pitää taukoa blogista, saati sitten venyttää sitä näin pitkäksi. Loppukeväästä oli kuitenkin hitokseen hommaa (Putous ja Jussi Vatasen Antsku SYDÄNSYDÄNSYDÄN. Joojoo on vanha juttu, mutta silti. Hitokseen hauska!) ja vuorokaudessa rajallisesti tunteja. En voinut himmata yliopiston suhteen, koska mun oli yksinkertaisesti pakko valmistua, joten sosiaalinen elämä ja blogi jäivät hieman sivuun.

Blogi on kuitenkin käynyt useasti mielessä. Ja nyt kun vihdoin elämä alkaa tasaantua hieman, tuntuu vihdoin siltä, että voisin taas antaa aikaa tälle pienelle aarteelleni.

Kolme kuukautta on ehtinyt kulua ja kaikennäköistä on tapahtunut. Oikeastaan onneksi vain hyviä juttuja!

(Jouduin tässä välissä kurkkaamaan vanhoja omia tekstejä tsekatakseni mistäs olenkaan viimeksi kirjoittanut, hehe)

- kävimme siskoreissulla Espanjassa vapun jälkeen ja oli ihanaa. Aurinkoa, haahuilua, molemmat siskot vierellä ja paljon jäätelöä.

- palautin kandidaatin tutkielmani toukokuun puolessä välissä ja sain sen hyväksytyin arvosanoin takaisin

- olen juhlinut toukokuussa ensimmäisen kummilapseni ristiäisiä ja ollut maailman onnellisin pikkutytön kummitäti! Ollaan jo hengailtu ystäväni ja pikkutytön kanssa ja tytsy jokeltelee jo ihan suuna päänä!

- vietimme nuorimman siskon lakkiaisia kesäkuun alussa ja itkeä paruin Savoy-teatterissa kun sisko opiskelutovereineen lauloi meille Nuoruustangon. Luonnollisesti lauloin itse hiljaa mukana, niin nostalgista sen kuuleminen kaikkien näiden vuosien jälkeen oli. Osasin sanatkin edelleen ulkoa. Pikkusiskoni kirjoitti ylioppilaaksi Kallion lukiosta, jota myös siis myös itse kävin vuosia sitten, siksi nostalgiaryöppy :)

- minulle tarjottiin kirjallisuudentutkimuksen maisteripaikkaa Helsingin yliopistolta, jonka luonnollisesti otin vastaan, jee!

- muutimme heinäkuun alussa poikaystävän kanssa saman katon alle isoon, valoisaan kaksioon ja olenkin siis tätä nykyä avovaimo. Vaikka olemme asuneet yhdessä alle kuukauden, josta siitäkin olleet pari viikkoa reissussa, tuntuu vaikealta muistaa, miten oikein jaksoimme rampata kahden asunnon välillä niinkin pitkään. Tai no, poikaystävä jaksoi, hän taittoi sitä matkaa paljon mua useammin. On ihanaa asua yhdessä.

- reppureissasimme heinäkuussa pari viikkoa Balkanin niemimaalla. Kävimme Unkarissa, Serbiassa, Bosnia ja Hertsegovinassa sekä Sloveniassa. Matkustimme paljon junilla ja busseilla, uimme Adrianmeressä ja nautimme jatkuvasta auringosta ihan satasella.

- valmistuin humanististen tieteiden kandiksi heinäkuun puolivälissä, jee!

- ja tilattiin HBO, no koska Game of Thronesin seiskakausi tatataaaaaaa! Tietenkin. Plussana myös se, että voin vihdoin katsoa Big Little Liesin loppuun JA tsekata kohutun The Handmaid's Tale -sarjan! Poikaystävä puolestaa katselee tyytskärinä Californicationia, joten kaikki voittavat.

Mun kesälomani loppui viikko sitten ja palasinkin viime lauantaina töihin. Nyt edessä onkin muutama viikko täysipäiväistä työntekoa, kunnes elokuun lopussa alkavat tuutor-velvollisuudet ja pian sen jälkeen ensimmäiset maisteriopinnot!

Lähden tulevaksi viikonlopuksi rakkaan ystäväni luo "landelle" (lue: kehä kolmosen ulkopuolelle, hehe). Lisäksi lähitulevaisuudessa edessä on reissua niin sohvakaupoille, Ikeaan kuin Porvooseenkin. Yritän myös parhaani mukaan nauttia kesästä: lukea hömppäkirjoja, tutustua uuteen asuinalueeseeni lähiseutuineen ja hengittää kesä-hesaa sisuksiini täysin siemauksin.

Mulle kuuluu siis ihan tosi hyvää just nyt.

Mitä teille kuuluu?

xx,

Anna

perjantai 21. huhtikuuta 2017

MITÄ MULLE KUULUU?

Hei rakas pikku blogini.

Mulla on ollut aika haipakka kevät. Olenkin tainnut mainita siitä edellisissä postauksissa, että koulujuttuja on aika paljon. No, juttu on niin että niitä on joo aika paljon. Totuudenmukaisempaa kyllä olisi ehkä sanoa että niitä on AIVAN SAAKELISTI.

Mun olisi tosiaan tarkoitus valmistua kandiksi alkukesästä, mikä tietenkin tarkoittaa, että tutkinto pitää saada kasaan. Mikä puolestaan tarkoittaa, että hommaa riittää. Mun pitäisi palauttaa kandin lopullinen versio alle kuukauden päästä ja tässä on ihan pari muutakin pientä koulujuttua työn alla.

Koulu ei ole varmaan koskaan vienyt multa niin paljon aikaa ja energiaa, kuin mitä se on tänä keväänä tehnyt. Välillä joudun tinkimään yöunistakin, kun hommat eivät vaan ota loppuakseen. Ei siis liene vaikea uskoa, ettei blogin näpyttelyyn ole ollut kauheasti vapaita hetkiä. Se harmittaa mua, mutta totesin myös, että en tarvitse yhtä lisästressin aihetta, enkä siis ole juurikaan stressannut blogia, vaikka se usein mielessä onkin.

1. Meitsi toisessa kodissa aka yliopistolla (uusi lyhyempi fledakin näkyy!) 2. Posti toi terveisiä rakkaalta vaihtarikaverilta!
3. Opiskelukäytössä on tällä hetkellä n. 20 kirjaa. #truestory 4. Maailman kaunein Rööperi


Kuuluu mun elämään onneksi vähän jotain muutakin kuin vaan jatkuvaa opiskelua. :)

Yksi mun parhaista ystävistä sai vauvan ja kävin pari viikkoa sitten tervehtimässä tuoreita vanhempia ja viikon ikäistä tulevaa kummityttöäni. Sain pitää pikkuista sylissä ja voi vitsi sitä pienen hymyilyn määrää! Käsittääkseni noin pienet vauvat eivät "oikeasti" hymyile, mutta itku siinä meinasi silti tulla. Ja hän oli niin käsittämättömän pikkuinen ja suloinen! Vauvat on vaan niin ihmeellinen asia, miettikää nyt. Ne on pieniä ihmisen ja ennen kaikkea elämän alkuja. Se on vaan niin uskomatonta, että mä saan siitä kylmiä väreitä! (Mutta ne ovat sellaisia hyviä kylmiä väreitä!) Mä olen jotenkin edelleen ihmetyksen ja kunnioituksen sekaisessa tilassa aina kun mietin tätä.

Toinen ihana juttu tässä keväässä on se, että parin viikon päästä lähdetään juniori-siskon kanssa vajaaksi viikoksi Espanjaan moikkaamaan meidän kolmatta siskoa, joka suorittaa vaihtoaan siellä! Lennetään Istanbulin kautta ja näillä näkymin ollaan menomatkalla yksi yö Istanbulissa, joten ehditään mahdollisesti hieman ihmetellä Istanbuliakin! Mun hartaimpana toiveena olisi, ettei mun tarvitsisi ajatella saati sitten tehdä kouluhommia tolla reissulla laisinkaan (menomatkaa ehkä lukuunottamatta), mutta katsotaan kuinka käy. Deadlineja tosiaan riittää toukokuun loppuun asti, mutta pieni breikki kouluarjesta tekee toivottavasti ihan hyvää.

Lisäksi toukokuussa on edessä peräti kolmet juhlat: rakkaan ystävän maisteriskemut, tulevan kummityttöni ristiäiset ja nuorimman siskon ylppärit! Ai niin! Ja tietenkin omat toukokuun lopussa olevat syntymäpäivät!

Mun ja poikaystävän muuttosuunnitelmatkin etenevät pikkuhiljaa. Tosin päätettiin yhteistuumin, että jos vaan mahdollista, muutetaan "vasta" aikaisintaan kesäkuun alussa. Ihan vaan, koska se on meille molemmille helpompaa. Asuntoa ei vielä ole, mutta toivotaan, että pian lykästää. Mua vähän jännittää, sillä mä en ole koskaan asunut kenenkään kanssa, mutta samalla olen tosi innoissani ja onnellinen siitä, että mulla on vierelläni ihminen, jonka kanssa suunnitella ja haaveilla yhteisestä kodista.

Tänä viikonloppuna käyn yhden yön pikavisiitillä äidin luona ja huomenna suunnataan pitkäaikaisen ystäväni kanssa todennäköisesti Helsinki Coffee Festivaleille. Ja sitten olisi niitä koulujuttujen näpyttelyjä, yllätys allatus.

Vaikka itsekin usein hehkutan hetkessä elämisen puolesta, niin tällä hetkellä totuus, tai ainakin puolikas sellainen on, että mä odotan jo aika malttamattomana kesäloman alkua (lue: sitä, että yliopisto-hommat on tältä keväältä paketissa).

Meinasin lopettaa postauksen tähän, mutta siis ai kauhia, multahan jäi melkein mainitsematta yksi tuore ilon aihe:

SKAMin neljäs (ja viimeinen, nyyh) tuotantokausi on alkanut! HURRAA! Ensimmäinen jakso oli oikein lupaava ja hihkuin lähes ääneen jakson soundtrackille: vitsi mitä tykitystä! Odotan myös malttamattomana uutta Game of Thronesin kautta ja luenkin jokaisen Nyt-liitteen laatiman analyysin tulevasta kaudesta. Toki analyysit ovat pelkkää spekulaatiota, mutta en tiedä onko hullua vai siistiä (vai hullun siistiä), miten paljon lyhyestä trailerista ja ensimmäisistä kuvista saa irti.

Nyt vielä pari hetkeä koulujuttujen naputtelua ja iltatsufet ja sitten nokka kohti Rixbyä!

Aurinkoista viikonloppua, tyypit!

xx,

Anna

torstai 23. maaliskuuta 2017

Mielessä nyt


Haluaisin palapelin. Jonkun monipalaisen, jossa on kiva kuva. Ehkä joku taideteos, vaikka Fragonardin Keinu, siinä on tosi kauniit värit ja ihana valo. Voisin sitten itsekseni rakennella sitä mun ja poikaystävän yhteisessä asunnossa, joka toivottavasti löytynee ennen syksyä. "Joo moikka, tervetuloa tänne meidän uuteen kotiin! Jätä takki vaan tähän naulakkoon. Tuolla on keittiö ja tossa olohuone ja sitten tuolla on toi Annan palapelinurkkaus." Poikaystävä haluaa työpöydän, joten ehkä mä voin sit saada palapelinurkkauksen, haha.

Olen useampaan otteeseen harkinnut niitä jossain vaiheessa supertrendikkäitä värityskirjoja, mutta mä en oikeastaan ole kovin hyvä värittämään. En osaa rentoutua, jos pitää miettiä, että millä värillä seuraavaksi ja sopiiko nää nyt yhteen ja pitäiskö tätä varjostaa. Koska minähän nimittäin miettisin. No mutta ei sun tarvi! toteatte siellä yhteen ääneen. Tiedän, tiedän, mutta se on varmaan se sisäinen pieni perfektionisti, joka ei millään tykkää tehdä asioita muuta kuin no, niin hyvin kuin mahdollista.

Osin siksi kandikin on ollut mulle vähän hankala prosessi. Palautin juuri kandini ensimmäisen version ja ensi viikolla saan palautetta siitä. Olin aivan hajalla ennen kuin painoin "Lähetä"-namiskaa, sillä vaikka pyrin näpyttämään kandin mahdollisimman valmiiksi, tiedän ettei se ole vielä valmis. Ja sekös turhauttaa! En ole yliopistolla tottunut palauttamaan keskeneräisiä töitä.

Tosiaan, täällä on naputeltu kandia ja muita kouluhommia ja käyty välillä töissäkin, siksi pienet hiljaiset hetket. Työskentelin kandin kanssa koko alkuviikon niin intensiivisesti, etten tiedä mitä olisin tehnyt (tai rehellisemmin: syönyt), jos poikaystävä ei olisi ollut täällä ja todennut, että nyt tehdään ruokaa. Toi kandin alustavan version palautus kyllä helpotti oloa. On siinä vielä tekemistä, mutta melkein uskaltaisin sanoa, että voiton puolella ollaan!

Eilen pidin kuitenkin hyvin ansaitun paussin ja kävin ystäväni kanssa katsomassa Kaunottaren ja Hirviön uuden filmatisoinnin ja voi vitsi miten IHANA se oli! Visuaalisesti tosi kaunis ja paljon kaikkia samoja lauluja kuin mitä siinä alkuperäisessä piirretyssäkin. Mä olen aina tykännyt siitä piirretystä ja oon nähnyt Bellessä paljon itseäni. Belle on itseasiassa ollut aina mun lempi-Disney-prinsessa. Pienempänä jo pelkästään siksi, että Belle oli ainoa, jolla oli ruskeat hiukset ja joka siis näytti samalta kuin minä. Ja sitten hieman vanhempana siksi, että Belle on aina näyttäytynyt mulle vahvana ja itsenäisenä (ja itsepäisenä) nuorena naisena. Naisena, joka on viisas, joka lukee paljon ja jota pilkataan sen takia, mutta joka ei suostu taipumaan muiden asettamaan muottiin. Belle on ollut mulle tietynlainen omakuva. Mä luin pienenä aivan käsittämättömän paljon. Raahasin kirjastosta kasakaupalla kirjoja kotiin ja aina kun oli mahdollisuus lukea, mä luin. Ihan niin kuin Bellekin.

Elokuva myös itketti mua ihan valtavasti, tihrustin itkua vaikka kuinka monessa kohdassa, mutta en siksi, että kohtaukset olisivat olleet surullisia. Itkin puhtaasti nostalgiasyistä. Yksi mun kaikkien aikojen lempipiirretyistäni heräsi eloon ja oli juuri sellainen kuin olin toivonut sen olevan. Eihän siinä voinut tällainen herkkis kuin itkeä onnesta. Emma Watson oli täydellinen Bellen roolissa.

Emma on myös yksi mun ikuisista girl crusheista. Ensin Hermione Granger, sitten Belle. Se on esittänyt kahta mun lempihahmoa, eihän siitä voi olla kuin tykkäämättä!

Fun fact: mä pääsin itseasiassa aikaa myöhään mukaan Harry Pottereihin, koska luin aikoinani pari ensimmäistä sivua ja totesin, että onpas tylsä. Niinpä kirja jäi lukematta. Ilmeisesti kaikki muut kyllä olivat ko. kirjan lukeneet, koska ei mennyt kovinkaan kauan kun kirjoista puhui koko koulu. Vaikka kirja vaikutti tylsältä, vielä tylsempää oli, etten voinut osallistua keskusteluun, enhän tiennyt yhtään mistä muut puhuivat. Niinpä otin kirjan uudelleen esiin ja kuinkas sitten kävikään? Harry Potterin taikamaailma vei 10-vuotiaan Annan täydellisesti mukanaan. Kirjoja oli ilmestynyt tuolloin jo kolme ja luin tietenkin ne kaikki. Hermionesta kasvoi nopeasti mun suosikkihahmo, olinhan elävä versio Hermionesta. Kuten Hermione, mäkin tykkäsin hurjasti koulusta ja uuden oppimisesta, siitä, että tiesin asioita. Olin läpi koko peruskoulun aina luokan parhaimpia oppilaita ja en todellakaan epäröinyt kertoa, jos tiesin jotain mitä muut eivät. Ja Hermionen kohdalla tuntui ensimmäistä kertaa koskaan siltä, että olin vihdoin löytänyt veroiseni ja itseni kaltaisen fiktiivisen hahmon.

Olin aika näsäviisas ja teräväkielinen ja etenkin yläasteella sain välillä kuulla olevani hikari tai nörtti. En oikeastaan osannut loukkaantua muiden heittelyistä, koska ajattelin salaa itsekseni, että niitä vaan harmittaa kun ne eivät ole yhtä fiksuja kuin minä. Kuten huomata saattaa, itsetuntoni ei siis ollut kovin huono. Mua ei myöskään koskaan kiusattu vakavasti, hikariksi ja rillirouskuksi nimitteleminen oli "pahinta" mitä jouduin kuulemaan. Tulin kuitenkin hyvin toimeen kaikkien, myös näiden satunnaisten nimittelijöiden kanssa, joten no hard feelings.

Ehkä mun pitäisi postata tänne kuva mun vanhasta passista, jossa olen 10-vuotias, se varmasti riemastuttaisi monia. En nimittäin liioittele yhtään kun sanon, että näytin naispuoliselta Harry Potterilta. Voi pientä Annaa. :')

Tulin tässä just miettineeksi, että mikäköhän tän postauksen punainen lanka oli. Hyväksytäänkö tajunnanvirta, hehe?

Ai niin. Mun tekisi myös ihan hurjasti mieli käyttää sellaista 1900-luvun alun vanhanaikaista kieltä (varmaankin koska mun kandin kaunokirjallinen teos, Annan nuoruusvuodet, on kirjoitettu sellaisella vanhanaikaisella kielellä, kaikki kirjan lukeneet tietävät kyllä mistä puhun). Mä haluaisin todeta kaikkeen, että ihastuttavaa ja hurmaavaa ja suloista ja "voi ajattele xxxx". Ja myös käyttää sanaa "himphamppua". Voi ikikultaiset L.M. Montgomeryn tyttökirjat.

xx,

Anna

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Allt som är underbart



Tiedättekö sen fiiliksen, kun on vaan aivan yltäkylläisen onnellinen?

Mulla on ollut ihana viikonloppu. Perjantaina tein iltapäivään asti töitä kandin kanssa ja hoidin juoksevia asioita ja erästä omaa pientä proggista, joka toivottavasti ensi viikon aikana etenee sen verran, että voin intoilla siitä täälläkin. Illalla tapasin erästä vanhaa ystävää bissen merkeissä, mutta hipsin kuitenkin jo ennen puoltayötä nukkumaan poikaystävän viereen.

Lauantaiaamuna heräsin yhdeksän jälkeen, keitin kupillisen kahvia ja siivoilin hieman. Aurinko vilkutteli kaihtimien välistä. Päivä enteili pelkkää hyvää.

Kävellessäni kauppaan aurinko häikäisi silmiä, kirkkaasti mutta hellästi. Päätin ottaa kaiken irti pienestä ulkoilusta, enkä vaihtanut kadun varjoisalle puolelle. Ostin kaupasta mehuja ja tulppaanikimpun. Kassalla oli lämpimästi hymyilevä nainen, joka toivotti ihanaa viikonloppua. Matkalla kotiin oli pakko kävellä hitaammin, hengittää raitista kevätilmaa keuhkot täyteen ja imeä aurinkoa kaikkiin sielun syvimpiin sopukoihin asti.

Yhden jälkeen pieni joukko ystäviä saapui yksi kerrallaan. Oven avaus, lämmin rutistus, "tuu peremmälle, ihana nähdä!". Brunssipöytä oli katettu skagen toasteilla, skumpalla, hedelmillä, kahvilla, kolmella eri mehulla, juustoilla ja neljällä mulle kovin rakkaalla ihmisellä.

Puhuttiin vakavia, puhuttiin keveitä. Heitettiin huonoja vitsejä ja naurettiin sille, kuinka kukaan meistä ei lämmennyt suklaapatukka-juomalle. Välillä nojasin taaksepäin ja katselin onnellisena, kun ystäväni ja komeampi puoliskoni keskustelivat vilkkaasti keskenään. Sillä hetkellä en ajatellut kandia, en valmistumista, en tulevaisuuden haaveita. Sillä hetkellä mun elämässä kaikki oli siinä ja kaikki oli hyvin.

Kun ovi sulkeutui ilta-yhdentoista jälkeen ja istuin hetken itsekseni keitiön pöydän ääressä, ajattelin kuluneita vuosia, elämää ja sitä, että jos on mahdollista syntyä onnellisten tähtien alla, mulle on tainnut käydä just niin.

Muistan yöllä sanoneeni unisena poikaystävälle: "Noi tyypit mä haluaisin kutsua meidän häihin sitten joskus."

Tänään töissä oli aika kiire, mutta oma olo oli silti kovin rauhallinen. Puhuin kotimatkalla molempien vanhempieni kanssa ja myöhemmin intoiltiin poikaystävän kanssa tulevasta kesästä ja yhteisestä lomasta. Tehtiin suunnitelmia samalla kun mä keitin meille kahvia.

Mä olen niin onnellinen. Niin onnellinen, että haluaisin hukuttaa poikaystävän jatkuvasti suudelmiin ja rutistaa kaikkia ystäviäni niin lämpöisesti kuin vain pystyn. Haluaisin vaan jatkuvasti kikattaa ja nauraa ja hymyillä ja katsoa ihmisiä mun ympärillä rakkaudella. Niin onnellinen, etten voi kuin kiitollisena hämmästellä, miten hyvä elämä mulla on.

xx,

Anna

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

K niin kuin kandi




Heipä hei, sinä elektroninen päiväkirjani!

Oltiin viime viikonloppu poikaystävän ja pikkuveljen kanssa faijan luona landella ja ai jösses, että tuli tarpeeseen! Nyt on nimittäin sellainen juttu, että kandin kirjoittamisen kanssa pitää ottaa aika hillitön spurtti tässä tulevien viikkojen aikana.

Kandin alkutaipale ehtikin jo aiheuttaa pienehkön tukon harmaita hiuksia. Käytän kandini kaunokirjallisena lähteenä L.M. Montgomeryn Anna-sarjan ensimmäistä osaa, Annan nuoruusvuodet -teosta. Kandi on siis kandidaatin tutkinnon loppuvaiheessa tehtävä kirjallinen tutkielma ja yleensä monen yliopisto-opiskelijan ensimmäinen tieteellinen tutkimus. I know, tieteellinen tutkimus kuulostaa aika pelottavalta, mutta ei kandia tarvitse jännittää. Riippuen opiskelualasta, kandit voivat olla esimerkiksi kirjallisuuskatsauksia, eli oikeastaan silloin kirjoitetaan ja tutkitaan lähinnä, mitä omasta tutkimusaiheesta on aiemmin kirjoitettu: miten sitä on tutkittu ja mihin tuloksiin päädytty. Näin tehdään usein ainakin kauppiksessa (tämä on toisen käden tietoa kauppisystäviltäni), mutta me tehdään humanistisessa jo kandissa ihan omaa tutkimusta.

Tarkoituksenani oli aluksi kirjoittaa mielikuvituksesta, muistoista ja identiteetin muodostumisesta. Olin aiheesta hyvin innoissani, mutta parin viikon lähteiden etsinnän jälkeen jouduin toteamaan, että voihan itku, ei löydy tutkimuskysymykseeni sopivaa teoreettista lähdemateriaalia, ei sitten millään. Lisäksi meillä yleisessä kirjallisuustieteessä kandit ovat tosi lyhyitä, vain parinkymmensivuisia, joten tutkimuskysymys on rajattava hyvin, ettei tutkimus lähde rönsyilemään ja ettei itse ylitä tuota tarkoin määriteltyä 20 sivun siistääonaivanehdotonmaksimikylmääkyytiätuleejostonylimeette -ylärajaa.

Niinpä eilen tiistaina, kun kandisemmassa käsittelimme ryhmäläisten, eli myös minun, viikko sitten palauttamia tutkimussuunnitelmia, kerroin omalla vuorollani, että olen kuluneen viikon aikana päättänyt vaihtaa tutkimusaihetta ja -kysymystä lähteiden puutteen vuoksi. Nyt aion lähestyä teosta romantiikan representaatioiden kautta. Lähdekirjallisuutta löytyy niin paljon enemmän (ja vihdoin ne oikeasti koskevat tutkielmani aihetta!), mikä on aivan superhyvä, koska mulla on kandin ensimmäisen version palautuspäivä jo kolmen viikon päästä.  KOLMEN VIIKON. Vähän tuli rytmihäiriöitä semmassa, kun kuulin päivämäärästä, mutta onhan tässä ennenkin todettu, että deadline on paras motivaatio. Lähinnä itseni kohdalla huolettaa, että ehdinhän paneutua teoreettisiin teoksiin huolella ja löytää sieltä näkökulman, johon kaunokirjallista teosta peilata, koska ennen sitä en voi oikeastaan aloittaa varsinaista kirjoittamista. Kävin tänään hakemassa neljä lähdeteosta kirjastosta ja kunhan olen saanut tämän postauksen naputeltua, aion perehtyä niihin.

Välillä sitä tulee kyllä vakavissaan mietittyä, että olenkohan haukannut liian suuren palan taas vähän kaikesta. Tässä on kuitenkin kevääksi suunnitteilla viimeisten kurssien, parin akvaariotentin ja kandin kirjoittamisen lisäksi ainakin yksi ulkomaanreissu ja vähän uusia tuulia yliopiston ulkopuolellakin. Toisaalta olen huomannut, että pieni stressi saa mut vaan toimimaan tehokkaammin ja kaikki yllämainitut jutut ovat sellaisia, joista olen hyvin innoissani!

Koska kyllä ne asiat aina järjestyy ja kyllä se aina siitä.

Tuntuu myös vähän hullulta, että mun kandiksi valmistuminen lähestyy kovaa kyytiä. Justhan mä vasta olin fuksi ja ensimmäistä viikkoa yliopistolla.

Sen olen kyllä huomannut, että aika harva yliopisto-opiskelija valmistuu "vahingossa" ajallaan. Ei sitä turhaan sanota, että yliopisto-opiskelu on tosi itsenäistä. Opiskelijan on itse huolehdittava, että käy kaikki pakolliset kurssit ja että vaadittu noppamäärä (kandissa 180 op) tulee täyteen. Ja se vaatii suunnittelua. Mä oon itse tosi järjestelmällinen ihminen ja mullahan oli kandisuunnitelma (eli missä järjestyksessä, mitkä kurssit ja missä periodissa ne kanditutkintoni aikana käyn) laadittuna viikko yliopiston alkamisen jälkeen. Toki yliopistosta selviää varmasti hyvin ilman noin pikkutarkkaa pipertelyä, mutta kuten tossa totesin, mä olen tosi järjestelmällinen. Ja olin aivan hyperinnoissani yliopiston alkamisesta.

Uu ja hei! Loppuviikosta on luvassa jotain uutta täällä bloginkin puolella!

xx,

Anna

P.S. UU AINIIN VOL 2! Tasa-arvoinen avioliittolaki astui tänään voimaan! Eläköön rakkaus ja taas hieman tasa-arvoisempi Suomi!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Kaukosuhteesta, ja vähän rakkaudestakin



Me oltiin poikaystäväni kanssa seurusteltu suunnilleen vuosi, kun lähdin vaihtoon Uppsalaan. Kyllähän se lähteminen ja erossa oleminen jännitti. Itse asiassa paljon enemmän kuin mitä olin valmis myöntämään, edes itselleni.

Poikaystävä onneksi suhtautui mun lähtemiseen tosi kannustavasti, mikä oli erityisen tärkeää niinä hetkinä kun teki itse mieli jänistää ja perua koko homma. Toisen positiivinen suhtautuminen antoi myös luottoa siihen, että lyhyt ajanjakso kaukosuhteessa ei ole maailmanloppu ja että meidän suhteemme ei kaadu siihen. Niin kuin ei se kaatunutkaan.

Syksyn aikana huomasin, että on muutama sellainen (omasta mielestäni) hyvin oleellinen seikka, jotka helpottivat kaukosuhde-arkea ja ajattelinkin nyt jakaa niitä teidän kanssa.

1. Puhu, puhu ja vielä kerran puhu!
Ei sitä turhaan hoeta joka paikassa, että kommunikointi on kaiken a ja o. Koska se on.
Toinen ei voi tietää, millä fiiliksellä olet, etenkään pelkkien whatsapp-viestien perusteella. Jos kaipaat enemmän jotain, oli se sitten mitä tahansa, sano se ääneen.

Ja sitten sellanen juttu, että jos ikinä teet sitä surullisenkuuluisaa, (ikävä kyllä) naismaiseksi miellettyä "Kulta, mikä sulla on?" "EI MIKÄÄN (vaikka oikeasti ärsyttää x, y ja z)", niin lopeta. Lopeta se heti. Miksi pitää teeskennellä, että kaikki on hyvin, jos ei kerran ole? Sano suoraan, jos joku hiertää tai kaivelee, ei kukaan meistä ole ajatustenlukija. Mä olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että ihmissuhteessa on aina parempi puhua liikaa kuin liian vähän.

Ei myöskään kannata aliarvioida puhelimessa puhumisen/skypeilyn ihanuutta. Mä esimerkiksi huomasin, että mulle oli tosi tärkeää saada kuulla toisen ääni ja olla edes puhelimen kautta läsnä toinen toisillemme. Keskustelu on myös puhuessa aika erilaista verrattuna viestittelyyn, silloin on paljon helpompi uppoutua keskusteluaiheisiin ja puhua vakavammista jutuista, jos niikseen tulee.

2. Näe vaivaa
Me käytiin molemmat puolin ja toisin toistemme luona, vaikka kyseessä olikin melko lyhyt ajanjakso, mutta ymmärrän, että aina se ei toki onnistu. Me myös kirjoitettiin kirjeitä, läheteltiin postikortteja ja tägäiltiin toisiamme hassuihin eläinkuviin (sitä me tosin ollaan aina tehty) tai ihan vaan viestiteltiin päivän mittaan ilman mitään ihmeellistä/varsinaista asiaa. Kaikille ei kaikki edellämainitut jutut tunnu luonnolliselta, mutta kannattaakin miettiä ja pohtia sitä, mikä olisi itselle ominaisin tapa antaa huomiota toiselle arjen keskellä. Ne pienet jutut on usein yllättävän tärkeitä.

3. Luota
Luota teihin, luota häneen, luota siihen että pystytte siihen, että selviätte siitä.

Meidän kohdalla kaukosuhde sujui aika mutkattomasti ja helposti. Suorastaan yllätyin positiivisesti, miten hyvin kaikki meni. Mutta se lienee johtunut osaksi siitä, että tavoistani poiketen ajattelin aika paljon kaikkia niitä kurjia juttuja, joita kaukosuhde voi suhteelle aiheuttaa. Ja jos olen ihan rehellinen, niin kyllä mua myös pelotti. Tai en ainakaan ajatellut, että tulee varmasti suhteen kannalta helppo syksy. Pessimisti ei pety ja en pettynyt kyllä minäkään, päinvastoin.

Ei se toki aina helppoa ja kivaa ollut, mutta suurimmaksi osaksi kaikki meni tosi hyvin, neljä kuukautta kun on loppupeleissä kuitenkin tosi lyhyt aika. Ja kyllähän se oma asennekin ratkaisee paljon.


***

Toisen lähtiessä vaihtoon/pidemmäksi aikaa ulkomaille korostuu mun mielestä nimenomaan se, miten tärkeää on, että molemmilla on oma elämä myös parisuhteen ulkopuolella. Näin se, joka jää kotiin, ei jää tyhjän päälle, vaan voi elää sitä omaa arkeaan, jolloin myös sopeutuminen hetkelliseen erossa olemiseen helpottuu. Meillä on poikaystävän kanssa tosi paljon omia vapaa-ajan harrastuksia ja juttuja, joita tehdään erikseen. Mä olen kuitenkin henkilökohtaisesti kokenut tärkeäksi, että vaikka toinen ei osallistu kaikkeen mitä itse teet, aivan kuten minäkään en osallistu kaikkeen mitä hän tekee, molemmat voivat kuitenkin aina höpötellä omista jutuistaan. Musta on aina kiva kertoa balettitunneista tai ainejärjestön kokouksista tai työpäivistä ja vastavuoroisesti tykkään kuunnella kun poikaystävä kertoo omista menoistaan.

Kun kirjoitin tätä postausta, ajattelin ja pohdiskelin, yllättäen, melko paljon rakkautta. Ammoisina sinkkuvuosinani ajattelin usein, että rakkaus on jotenkin hankalaa ja vaikeaa. Ja ehkä se joskus onkin. Sitten tapasin nykyisen poikaystäväni ja huomasin, että harva asia maailmassa oikeastaan on niin yksinkertaista kuin mitä rakkaus on. Muistan suhteemme alkuaikoina olleeni jopa paniikinomaisessa tilassa, koska poikaystäväni kanssa kaikki oli niin helppoa, niin luontevaa, niin yksinkertaista. Olin aivan varma, että jokin on pielessä, eihän rakkaus voi olla näin simppeliä, ei mitenkään. Kesti aikansa ennen kuin hoksasin, että sitä se nimenomaan parhaimmillaan on. Yksinkertaista.

Ehkä ne olivat ne monet sinkkuvuodet, ehkä osin populaarikulttuuri, joka oli saanut minut ajattelemaan niin kuin ajattelin ennen. Mene ja tiedä. Nyt tiedän (vähän) paremmin.

Sitä sanotaan, että tietyllä tavalla ajatteleva ihminen vetää puoleensa samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Tiedättehän, ilo vetää puoleensa iloa ja negatiivisuus puolestaan negatiivisuutta. Jos uskoo tähän ajatukseen (minusta se on varsin looginen), voi päätellä että rakkaus ja rakastaminen vetävät puoleensa lisää rakkautta.

Joka taas minun korviini kuulostaa siltä, että

rakkaus lisääntyy rakastamalla. Se on ehkä yksinkertaisin, kaunein ja samalla oivaltavin sydämen asioihin liittyvä neuvo, jonka olen koskaan lukenut. Eikä se minusta tarkoita pelkästään toisen ihmisen rakastamista. Minulle se tarkoittaa myös itsensä rakastamista, ympäröivän maailman ja elämän rakastamista. Kaikkien niiden pienten ja suurten asioiden rakastamista.

Mutta mikä tärkeintä, rakkaus tulee ihmisestä itsestään. Tämän ymmärsin aikoja sitten, mutta sen varsinainen sisäistäminen on edelleen käynnissä. Ei ole olemassa kuorma-autoa, joka yhtenä aamuna ilmestyy ja kippaa täyden laidallisen rakkautta sisäpihalle, josta sitä voi sitten käydä poimimassa. Rakkaus ei tule ulkoa, se tulee syvältä sisältä.

Se on jo meissä, sussa ja mussa.

xx,

Anna