perjantai 10. elokuuta 2012

I get by with a little help from my friends

Helou!

On se jännittävää, miten paljon yhdessä hetkessä voi tapahtua ja miten pyörälle päästä ihmissuhteet voi tän tytön saada. Kulutin nimittäin maanantaina eikun siis keskiviikkona (ihan oikeesti, miten sekasin ihminen voi viikonpäivistä olla? syytän lomaa) kolme tuntia terapiasiivoukseen täällä kotona, ihan vaan kiitos ihmisille ja suhteille ja ihmissuhteille. No jep. Mä mm. hinkkasin mun keittiön kaakelit taas kiiltävän valkoisiksi, kuurasin hellan ulkopuolen (ja ne hellan napit) ja konttasin lattialla pyyhkimässä pölyjä lattialistoista. Noin niin kuin alkajaisiksi. Mutta ei jotain pahaa, ettei jotain hyvääkin. Nyt täällä on putipuhdasta ja sain siivouksen yhteydessä vihdoinkin laitettua mun uuden maton lattialle. Se on kaunis, valkoinen ja hapsuinen. Eli just sellainen, mikä miljoonalla muullakin on niiden lattialla. Mutta se kertoo vaan siitä, että niillä miljoonalla muullakin on hyvä maku mattojen suhteen. Ja nyt kun toi matto on paikoillaan, voin vihdoinkin sanoa, että mun asunto alkaa olemaan valmis (kelatkaa että nyt jo! vastahan tässä on yli puolitoista vuotta asuttu). Ja joo, ruokapöydän ylle pitäisi löytää joku taulu, mutta ei se oo niin nökönuukaa.

Mitäs muuta ajankohtaista? Mun kesäloma loppui ja duuni alkoi. Mä oon tosin edelleen ihan lomafiiliksissä. Just selitin äidille, että musta tuntuu että mä vaan käyn töissä (sellanen perus 8 tunnin "käynti") ja sitten oon taas lomalla.

Käytiin myös lauantaina ennen matto-ostoksia lentokentällä saattelemassa nuorin pikkusisko maailmalle. Se muutti vuodeksi Jenkkeihin faijan ja sen avokin luo (...no eikä olla Sofian kanssa kateellisia).

To the East Coast and beyond!



Matkaanlähtijä ja aavistuksen pöhnäinen isosisko (jonka blurri pelasti).

Pikkuinen (tosi pikkuinen, se on jo mua pidempi) tulee jouluksi Suomeen ja me mennään mitä luultavimmin Sofian kanssa käymään siellä loppusyksystä. Ja keväällä otetaan varmaan äiti (ja ehkä broidi, riippuen sen inttijutuista) mukaan. Jee! Tuplajee, koska mä pääsen samalla käymään Nykissä. Just puhuttiin tästä eilen faijan kanssa kun se ehdotti, että me voitaisiin lentää myös Washingtoniin. Sanoin, että käy, jos käydään sit Nykissä erikseen. Se alkoi nauraa. Ei ollut ilmeisesti tajunnut, että New York on yksi niistä mun MUST-jutuista kun mennään sinne. Tän jälkeen se ehdotti, että voidaan ajaa Nykin ohi niin että mä nään Vapaudenpatsaan ja ehdin ottaa siitä pari kuvaa. Kiitti faija. Ihan sitä Vapaudenpatsastahan mä haluan sinne mennä ihailemaan.

Seuraavaksi aloin intoilemaan lennoista ja niiden etsimisestä ja varaamisesta ja faija vaan totesi nauraen, että parempi jättää ne Sofian hoidettavaksi. Jaaha. Toisaalta Sofia on kyllä aikamoinen lentojenmetsästäjä, joten ehkä luovutan suosiolla tän osuuden sen hoidettavaksi. Mun tehtäväksi jää siis... öö... tulevan matkan fiilistely! (Turha on noiden sitten jälkeenpäin tulla huutelemaan etten muka evääkään liikauttanut matkan hyväksi. Yritin auttaa!)

On tää elämä joskus rankkaa.

Mitäs muuta? Oon viime päivinä katsonut mun "all time lemppari kirjasta tehty elokuva" -elokuvaa: viisituntista minitv-sarja Ylpeyttä ja Ennakkoluuloa. En muistanutkaan miten hyvä se on. Ja lainit about sanasta sanaan suoraan kirjasta. Noin ne kaikki kirja goes leffa -filkat pitäisi tehdä, jos multa kysytään. Sitäpaitsi tossa leffassa ihanasöpökomea Colin Firth esittää Mr. Darcya eli leffa on täysi kymppi jo pelkästään sen takia.

Näin myös eilen pitkästä aikaa kunnolla T:tä kun käytiin juomassa teetä (Teen kanssa teellä, heh heh) Cafe Lasipalatsissa. Oon ollut vähän allapäin (no ne tyhmät ihmiset ja suhteet) ja noiden meidän teetreffien aikana me puhuttiin paljon suurista ja pienistä asioista, syvällisesti ja pinnallisesti. Ja mun olo helpottui. Mä en edes tiedostanut miten ikävä mulla tota tyttöä oli ollut. Ja seuraavaksi tajusin, että mulla vaan on maailman parhaat ihmiset mun lähipiirissä.

Teenjuonnin jälkeen mentiin pelleilemään (lue: hammasharjanmetsästykseen) Sokokselle ja Stockalle. Mä olin jo ehtinyt unohtaa, että Stocka myy nykyään Versacen ja Tory Burchin laukkuja! Oi tätä onnea.

Mä en kestä. Stockan pihasta löytyi elävä
appelsiinipuu, jossa kasvoi oikea pieni appelsiini!
Miten söpö toi voi olla!

Käveltiin Bulevardia pitkin Punavuoreen ja nautittiin viilenevästä, kauniista ilta-Helsingistä. Ja mä hykertelin itsekseni onnellisena.

Ja yksi eilisen parhaista jutuista (ton appelsiinipuun lisäksi) oli se kun tehtiin T:n kanssa päätös, että leivotaan taas yhdessä. Me järkättiin viime talvena kahden hengen piirakkabileet täällä mun luona ja leivottiin mustikkapiirakkaa. Lopputulos tosin muistutti enemmänkin mustikkavelliä, koska mä en ajatellut, että siihen täytteeseen oikeasti pitäisi laittaa kananmuna. Käytettiin siis valmistaikinapohjaa ja kipattiin täytteeksi mustikoita ja rahkaa. Ja ehkä jotain muuta, mutta en muista enää mitä. Kuitenkin, se oli vähän sellainen "mustikkapiirakka for dummies, tässä EI VOI epäonnistua", kuten ystäväni, jolta tän ohjeen sain, asiaa kuvaili.

So far, (looking) so good.


Onneksi mustikkavellikin on ihan ookoo. Ja maku oli ulkonäköä parempi. 

Ton mustikkavelli-episodimuistelun jälkeen päätettiin, että ensi kerralla leivotaan omenapiirakkaa. Mutta meidän pitää kuulemma odottaa, että suomalaiset omenat kypsyy ja tulee kauppoihin. Jaa. T:stä on tullut ihan mieletön keittiöhengetär (siis kuka muu muka kasvattaa yrttejä ja tekee itse omat perunasalaattinsa? Tai tsatsikinsa?), joten mä käskin sen pitää silmällä niitä omenoita. Ja ensi kerralla me ei kuulemma käytetä mitään valmistaikinaa (apuva). Toisin sanoen, T leipoo koko piirakan ja mä saan ehkä sekottaa taikinaa. Ehkä.

Seuraavia piirakkabileitä odotellessa.

Ja kun kerran kokkauksesta (ja ko. taidon puutteesta) on tullut löpistyä, laitetaanpa tähän aiheeseen sopiva päivän quote.

Olin käymässä kotikotona ja katseltiin perheen kesken Neljän tähden illallinen -ohjelmaa.
Minä: "Jos mä oisin julkkis, tää ois sellanen ohjelma, mihin ois kiva osallistua."
Pikkubroidi: "Ai miks? Että näyttäisit kaikille ettet osaa kokata?"

Näin meidän perheessä. Mutta kaikki ei voi millään olla hyviä kaikessa. Se on universaali totuus. (No on?)

Tulipa nälkä tästä kaikesta ruokapuheesta. Onneksi mulla on pakastepatonkia.

Iloisin kokkaustaidottomin terveisin,

Anna

ps. onneks mä oon sit hyvä niin monessa muussa asiassa. Esim. syömisessä ja riemuidioottina olemisessa. Ne on kuulkaa tärkeitä taitoja nekin.

pps. ettei vaan jää mitään epäselvyyksiä edellisen postauksen takia, minä ja X ei todellakaan seurustella. Hahahah siis ei ei ei.


EDIT// se pakastepatonki paloi pikkusen koska unohdin sekunniksi että se on uunissa. Ei naurata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti