maanantai 30. syyskuuta 2013

NO OLI JO AIKAKIN, JUSTIN


Tästä maanantaista ja aamusta tekee erinomaisen hyvän uutinen, jonka löysin juuri äsken.

Mä kuuntelen vähän kaikennäköistä musaa, mutta kahdella Justinilla on erityinen paikka mun sydämessäni. Näistä kahdesta nuoremman, Justin Bieberin, näin viime keväänä Hartwallilla, mutta vielä JB:täkin kauemmin, en edes tiedä montako vuotta, mä olen odottanut ja odottanut, että saataisiin myös toinen Justin Suomeen. 

Ja nyt se tapahtuu.

Vihdoinkin.


Ah tätä onnen päivää! Mä oonkin useampaan otteeseen ehtinyt pohtia, että hitto vie, se on juuri julkaissut uuden albumin eli sen on pakko lähteä kiertueelle. Ja että saataisko me se vihdoinkin uuden kiertueen myötä myös Suomeen. Ja me saadaan. 

Mä olen kuunnellut Justinia aika kauan, varmaan ekasta sooloalbumista asti (N'Sync meni multa jotenkin ohi Bäkkäri- ja Spaissari-fanituksen takia), mutta tietysti Anna 12 vuotta ei aikoinaan fiilaillut musaa samalla tavalla kuin ehkä nyt. Musta on myös mieletöntä, että Justinin uusin albumi, The 20/20 Experience, nosti Justinin "siistien artistien" listalle myös sellaisissa musapiireissä, joissa Timberlakesta ei oo aikaisemmin juurikaan diggailtu. Useampikin mun tuntema musaan oikeasti perehtynyt tyyppi on kertonut fiilistelevänsä Justinia uuden albumin kuuntelun jälkeen.



Ja onhan Justin myös visuaalisessa mielessä elävä esimerkki hyvästä geeniperimästä (lue: se on aivan järkyttävän kuuma ja hyvännäköinen). 

Toukokuuta odotellessa.

JEE JEE JEE JEE!

xx,

Anna

ps. kuva ryanseacrest.com

perjantai 27. syyskuuta 2013

Käsittämättömiä asioita



Käsittämätöntä, että on jo perjantai. Musta tuntuu, että justhan viikko vasta alkoi. Mihin nää päivät oikein juoksee?

Mä oon ollut täällä jo neljä viikkoa. Sekin tuntuu käsittämättömältä.

Käsittämätöntä on myös se, että PMMP:n viimeiseen keikkaan on tasan kuukausi. Tämä tuli mieleen siitä, kun kuuntelin Matkalaulu II -biisin tänään. Mä oon menossa tolle keikalle rakkaan AH:n kanssa, meillä kävi ihan mieletön mäihä että ko. keikka osui just sille viikonlopulle, jolloin mä olen pikavisiitillä Helsingissä.

Mä ostin eilen valkoiset lyhytvartiset Converset. Se on sikäli käsittämätöntä, koska vielä kaksi vuotta sitten mä kirjoitin "jos ikinä alan haaveilla omista Consseista, mut pitää viedä hoitoon". Harvoin sitä tulee ajateltua, miten paljon (tai vähän) sitä onkaan muuttunut. Ja vielä harvemmin tulee mietittyä, onko muutoksen suunta hyvä vai ei. Mä oon kuitenkin edelleen se sama baltsuja ja korkkareita syvästi rakastava tyttö. Ja mitäs mun ei annettu ottaa tänne enempää kenkiä mukaan (haha).

Mulla oli myös käsittämättömän (onko tolle olemassa synonyymeja?) hyvä tuuri kun löysin pitkän metsästyksen jälkeen ne kauniin vaaleansiniset, punaisella sydämellä varustetut Vivienne Westwood for Melissa -korkkarit. Oikeassa koossa ja melkein puoleen hintaan. Käsittämättömän tyhmähän sitä olisi pitänyt olla, jos olisin jättänyt ne kauppaan. Nyt olen siis kaukana käytännöllisyydestä olevien kenkien kertakaikkisen onnellinen omistaja. Näytin kenkiä muun muassa faijalle Skypessä ja se vaan nauroi ja pudisteli päätään. "Melkoiset sydämet! Odota mä kirjoitan sen merkin ylös, jos avovaimo tietää sen."

Olen huomannut olevani käsittämättömän herkkä, mitä tulee suhtautumiseeni joihinkin ihmisiin. Herkkä tai hölmö. Tai molempia. Mutta sallittakoon se mulle, ihmisiähän tässä vaan ollaan. Inhimillisiä olentoja, joiden sydän tuntee ajoittain myös hölmöjä asioita. Jotkut harvemmin, jotkut jatkuvasti ehkä vähän muita useammin.

Täällä on paistanut aurinko melkein koko viikon ja mä tarkenin tänään ulkona shortseissa. Siis c'mon, nyt on kuitenkin syyskuun loppu! Shortseissa! Käsittämätöntä. Lisäksi mä tuun tosta auringonpaisteesta niin iloiseksi, ettei siinäkään ole oikeastaan järkeä juuri lainkaan.

Onneksi elämässä ei aina tarvitse olla järkeä. Muuten voisi olla aika tylsää.

xx,

Anna

ps. käsittämätöntä on myös se, että käytin kyseistä sanaa tässä entryssä kokonaiset 10 kertaa.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Tiistai - hämmentymisen ja uuden lempiherkun päivä


Tiistai-ilta ja mulla vieressä pala Jamaica Ginger Cakea. Tota pitäisi myydä Suomessa, siis ihan totta. Kyseessä on pitko, joka maistuu ihan piparilta, mutta on sellaista pehmeää. Mä itse henk. koht. rakastan raakaa piparitaikinaa paljon enemmän kuin itse paistettuja pipareita (en tykkää siitä pipareiden "kovuudesta" yhtään) ja tossa Jamaica Ginger Cakessa yhdistyy täydellisesti molemmat! Se on ihan jumalattoman hyvää.

Me juhlittiin eilen host-äidin synttäreitä ja mä kävin iltapäivällä ostamassa sille kukkia. Halusin ostaa jotain, mutta sitten en oikein tiennyt mitä ostaa. Ja no, musta itsestäni on kiva saada kukkia. Mä valitsin kukkia siihen kimppuun hartaasti ja huolella, pääväreinä vaaleanpunainen, pinkki ja valkoinen. Ja täällä kukat on vielä ihan naurettavan halpojakin. Kimpusta tuli kaunis ja host-äiti oli iloisesti yllättynyt. Lapset oli tietysti askarrelleet vaikka mitä kortteja ja väkerryksiä ja me koristeltiin kakkukin (joka myöhemmin myös syötiin, of course).

Iltapäivällä oltiin pikkupojan kanssa leikkipuistossa kun odoteltiin tytärtä koulusta ja voi elämä miten paljon mä tosta kuusivuotiaasta pojankoltiaisesta pidänkään! Me laskettiin yhdessä liukumäkeä, kiipeiltiin, keinuttiin ja etsittiin täydellisiä pähkinöitä, jotka sitten jätettiin hyvin esille oraville, että ne voi syödä ne.

Ja kun eilen illalla pikkutyttö kiipesi mun syliin meidän istuessa keittiössä ja me "eskimopussailtiin" eli hierottiin neniämme vastakkain ja tehtiin yhdessä sormilla "Batman-face", joka näytettiin myös host-isälle, joka nauroi ja matki perässä, mä tunsin olevani kotona ja mä olin kovin onnellinen.

Tänään aamupäivällä mä kävin kahvilla muutaman ihan naapurustossa asuvan ulkomaalaisen au pair -tytön kanssa. Suloisen oloisia tyttöjä, tavataan varmaan joukolla uudestaan.

Mun pitäisi mennä kohta nukkumaan, musta tuntuu että tänne saapumisen jälkeen oon tarvinnut vielä normaaliakin enemmän unta.

Ääh. Huolimatta kaikesta ihanoista ja kivoista asioista mun ympärillä, mä oon just nyt jotenkin tosi hämmentynyt JA ärsyyntynyt samaan aikaan. Hämmentynyt siitä, miten suuresti ihminen, jonka oon vasta tavannut, voi muhun tietämättään vaikuttaa. Ja ärsyyntynyt täysin samasta syystä. Asiaa ei auta myöskään se, että olin jo valmiiksi sekaisin kun oon alkanut pohtia haluaisinko mä ehkä siirtää elämäni tänne oikeasti pidemmäksi aikaa. Tuntuu kuin olisin taas 13 enkä pysty hallitsemaan ajatuksiani yhtään.

Pohdiskelin juuri että hitsit, siitä on kyllä pitkä aika kun oon viimeksi ollut tällä tavalla ajatuksistani sekaisin jonkun toisen takia. Sitten aloin kelaamaan elämääni taaksepäin ja taivaan vallat siitä mikään pitkä aika ole. Viimeksi männä (hehe, mä en kestä miten hauska toi sana on) kesänä juuri taisi ainakin yksi henkilö sekoittaa mun päätä. Jotenkin oon tässä ihan onnessani viime vuodet kelaillut, että kauheen hyvä kun tätä päänsekoittumista ei onneksi tapahdu usein. No eipä vissiin, herätys tahvo! Tai no, usein ja usein. Mikä nyt sitten lienee sellainen keskiarvo tälle johon voisi verrata? Maailmassa tehdään niin paljon tieteellisiä (ja "tieteellisiä") tutkimuksia, että kai nyt jostain löytyy tutkimus sille, kuinka usein keskivertoihminen menee hippasen sekaisin ajatuksistaan jonkun toisen ihmisen takia.

Tavallaan on mieletöntä, että on törmännyt ihmiseen, joka oikeasti tekee vaikutuksen. Ja samalla ah-niin-ärsyttävää.

Onneksi on olemassa hyviä bändejä. Cvrchesin löysin ehkä viime keväänä(?), enkä enää yhtään muista miten tai mistä. Lonkalta heittäisin, että varmaan jonkun musiikkiin enemmän perehtyneen ystäväni soittolistoilta. Mutta oli miten oli, tykkään kovasti.




Kannattaa kuunnella myös We Sink. Ja maata sohvalla. Ja pitää olla jo hämärää, tää ei oo sellasta "kirkas auringonpaiste" -musaa.

xx,

Anna

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Elämä on sarja oppitunteja, jotka ymmärtääkseen ne täytyy elää


Ei-niin-mukavia hetkiä kuluneelta viikolta:

- monen päivän paha mieli erään tahattomasti aiheuttamani vahingon takia

- neljän tunnin yöunien jälkeen koko päivän vainonnut univelka

- se suunnaton koti-ikävä, joka mut valtasi kun tänään illalla istuin junassa matkalla keskustasta kotiin, kuuntelin Radio Helsinkiä puhelimesta ja muistin, että mun suosikkiklubi viettää tänä iltana 4-vuotissynttäreitään 1800 kilometrin päässä. Ilman mua.


Ihania hetkiä kuluneelta viikolta:

- kävin ensimmäistä kertaa yksin paikallisessa isommassa ruokakaupassa, ihan vain ihmettelemässä ja ostin keksisuklaalevyn. Karkkivalikoima täällä on surkea, joten oli vähintäänkin oikeus ja kohtuus että suklaa oli ihan laittoman hyvää.

- perheen tyttärellä oli eräänä aamuna paha mieli ja ensimmäistä kertaa hän turvautui muhun. Pikkuinen nyyhkytti ja halasi mun reittä ja häntä lohduttaessani iski suunnaton ilo siitä, että ehkä vihdoinkin olen ylittänyt pikkutytön suojamuurin.

- muistin jälleen kerran, että rehellisyys maan perii ja että se kannattaa aina

- Suomi-girls ja sushia. Oon tutustunut muutamaan mielettömän kivaan suomalaiseen tyttöön ja oltiin torstaina susheilemassa JA drinkeillä JA vähän vahinkobailaamassa. Hyvä ilta.

- Skype-puhelut rakkaiden ihmisten kanssa

- tajusin välillä takaraivossa hiljaa jyskyttäneen pelon siitä, että mun täällä olo vaikuttaisi jotenkin negatiivisesti mun ystävyyssuhteisiin, täysin turhaksi, kiitos parin yksinkertaisen tekstiviestin. Tätä seurasi muutama väistämätön onnenkyynel ja hiljainen niiskutus.

- lämpimät, aurinkoiset päivät Lontoossa

- no ne suosikkiklubin synttärit (...ja mikäköhän lauantaisin Kampissa pyörivä disko mahtaakaan olla kyseessä? TÄÄ ON VAIKEE). Ihanaa, että se on pyörinyt jo neljä vuotta aikakaudella, jolloin baareja kaatuu pari kuukautta avaamisen jälkeen.

- erään kiinnostavan henkilön tapaaminen (hihi ja apua ja katellaan ja no siis se on aika kiva)

xx,

Anna

ps. kuvia ilmaantuu jahka vaan se usb-johto saadaan tänne perille



tiistai 17. syyskuuta 2013

Viime päivien netittömyys ja muita koettelemuksia

Ylistys ja hallelujaa, MUN NETTI TOIMII TAAS!

Viime keskiviikkona jotain napsahti jostain keskellä kaunista iltapäivää ja yhtäkkiä ei ollut talossa a) toimivia puhelinlinjoja (näillä on vieläkin vanha kunnon kotipuhelin kolmessa eri huoneessa, mikä on musta hyvin liikkistä) eikä b) toimivaa nettiä. Ja since yours truly älypuhelimineen oli tuolloin yhä täysin riippuvainen talon wifistä, ei auttanut muuta kuin ruveta pakon edestä ns. nettilakkoon. Seuraavat kolme päivää kuluivat periaatteessa aika tuskattomasti. Katselin aamupäivisin BBC:n tunnin kestäviä uutislähetyksiä pysyäkseni edes vähän kartalla siitä, mitä maailmassa oikein tapahtuu. Kaipasin sosiaalisia medioita yllättävän vähän, mutta sitäkin enemmän yhteyttä rakkaisiin (lue: Skypeä ja WhatsAppia). Oli mulla toki Suomi-liittymä edelleen toiminnassa ja aina joka paikassa mukana, mutta oli silti jotenkin aika eristäytynyt ja ulkopuolinen olo.

Torstai-iltana sain muuta ajateltavaa kun tapasin pari juuri Lontooseen saapunutta Suomi-tyttöä. Käytiin myöhäisellä dinnerillä Islingtonissa yhdessä tosi viihtyisässä pubissa ja tuhottiin pari viinipulloa. Ja meitä palveli koko illan yksi aivan tuhottoman söpö tarjoilija. Kyllä siinä oli kuulkaa keskittyminen koetuksella. Tytöt oli mahtavia ja vaikka olinkin joukon seniori (kertakaikkisen kammottava sana, siis kammottava) vanhin, ei se haitannut menoa ollenkaan.

Lauantaina mun alkuviikosta tilaamani sim-kortti lävähti postista. Tsiigasin ohjeita sen aktivoimiseksi ja siis tottakai mä tarvitsen wifi-yhteyttä pystyäkseni aktivoimaan tuoreen liittymäni. Olin joka tapauksessa ajatellut viettää päivän Lontoon keskustassa ja otin sim-kortin ohjeineen mukaan, koska loogisesti kelasin, että keskustasta on pakko löytyä ilmaisia wifejä joka paikasta. Jenkeissäkään ei tarvinnut kuin kävellä Starbucksin/minkä tahansa raflan ohi ja johan tarjottiin wifiä. Olin ihan varma, että sama homma Lontoossa. VÄÄRIN. Ilmaisia wifi-verkkoja on semivähän ja niihinpä ei liitytäkään vaan sormia napsauttamalla. Ehei. Ne kysyy sulta kaiken mahdollisen osoitteesta sukkien väriin ja äidin tyttönimeen ja sitten pitää rekisteröityä jajaja. (Tai sitten mulla oli erinomaisen huono tuuri wifi-verkkojen suhteen.) Kahden tunnin kärsivällisen tappelun (lue: melkein vaivuin epätoivoon ja heitin sim-kortin mäkeen) löysin vihdoin wifi-verkon, joka ei saman tien heittänyt mua ulos JA jonka avulla sain sim-kortin aktivoitua. Vihdoin oli puhelimessa 3G-liittymä.

Älypuhelimestani lähes riippuvaisena 2000-luvun kansalaisena luonnollisesti tarkistin ensimmäiseksi WhatsAppin, naamakirjan ja Instan. Valtakunnassa kaikki hyvin, enkä selvästi ollut missannut mitään.

Paitsi yhden suuren uutisen.

Uutisen, jossa kerrottiin Radio Helsingin pelastuneen ja löytäneen uudet omistajat!!! Sitä riemun ja ilon määrää, joka mut valtasi. Valtakunnassa todellakin kaikki hyvin. Mun on vaikea kuvailla miten kertakaikkisen onnelliseksi toi uutinen mut teki.

Yhden sijasta kaksi toimivaa puhelinta laukussa ja mieliala korkealla suuntasin Oxford Streetille katselemaan ja ihmettelemään. Oli muuten pari muutakin ihmistä päättänyt tulla lauantain ratoksi kaupungille. Sitä ihmisten määrää. Väkijoukon määrästä kertoo jotain ehkä se, että musta tuntui että ihan kuin joka paikassa, siis joka ainoassa kaupassa olisi ollut Hullut Päivät menossa. Sitten muistin, että niin joo, Lontoossahan taitaa sitä populaa olla jo muutenkin hintsusti enemmän kuin Stadissa. Päätin ton päivän jälkeen, etten enää mee Oxford Streetille, en ainakaan shoppailemaan jos ei oo ihan pakko. Host-äitikin totesi illalla mun kertoessa päivästäni meidän syödessä kaksin, ettei paikalliset juurikaan shoppaile siellä. Enkä ihmettele.

Tunnit hurahti mun kävellessä ja välillä poikkesin kauppoihin sisäänkin. Mitään ei vielä tarttunut mukaan, mutta oli kiva ihan vain katsella, "ikkunashoppailla". Vaikka jalkoja kivisti (kuinka järkevää laittaa jalkaan juuri kesäteloilta esiin otetut nahkasaappaat?), jossain hulluudenpuuskassani päätin, että minäpä olen aktiivinen ja kävelen Oxford Streetiltä Victoria Stationille. Mun kotimatkani keskustasta koostuu siis metromatkasta Victorialle, jossa vaihdan junaan. Katsoin karttaa ja kelasin, ettei matka edes ole kovin pitkä. Joo eipä. Nyt voi klikata Google Mapsin auki ja todeta, että kyseessä ei ole ihan "kaksi korttelia ja perillä"-tyylinen matka. Puoli tuntia myöhemmin, enkä vieläkään ollut perillä ja mä olen sentään aika reipas kävelijä. Lisäksi päästyäni melkein perille aseman jättimäiset rakennustyöt hämäsi mua pahemman kerran ja lähdin kävelemään katua ihan väärään suuntaan vaikka olin melkein aseman vieressä (kuten myöhemmin tajusin). Kävin ostamassa eräästä ketjukahvilasta jäämochalaten, joka ei maistunut kovin hyvältä ja puolen kilometrin jälkeen kävelin kartan ohi ihan vain pysähtyäkseni toteamaan, että asema on samassa suunnassa kuin mistä olen tulossa. Tässä vaiheessa jalkoja kivisti ja väsytti jo niin paljon etten mä voinut kuin pahanmakuinen kahvijuoma kädessäni nauraa hekottaa sille kaikelle.

Kotona odotti, kiitos ihanan host-äidin, ruokaa ja pari lasia viiniä. P-a-r-a-s-t-a. Koska lapset oli jo nukkumassa, me syötiin kaikessa rauhassa ja juteltiin paljon. Puhuttiin yliopistoista, Suomen ja Englannin eroista, mun elämästä Helsingissä ja perheen aikaisemmista elämänvaiheista.

Vähän ennen yhtätoista mä kipitin ulos ovesta ja suuntasin Brixtoniin tapaamaan muita lähellä asuvia au paireja. Meitä oli viisi tyttöä, yksi poika ja minä ja kaksi noista olin tavannut jo kerran aikaisemmin. Käytiin kahdessakin eri baarissa, mutta ei onnistuttu löytämään meitä miellyttävää (toinen baareista soitti jotain jamaikalaista sambamusaa ja toinen housea, not really my cup of tea). Kehnoista baarivalinnoista huolimatta meillä oli kivaa keskenämme ja nykyään osaan jo sumplia itseni oikeaan yöbussiin, joten kotiinpaluukin sujui aika mutkattomasti. Lukuunottamatta sitä, että olin näköjään onnistunut tuhlaamaan Oyster-cardini tyhjäksi (siis mulla ei ihan totta ole minkään maailman käsitystä, paljonko matka kulkuvälineellä x, y tai z täällä maksaa. Bussi maksaa 2,4 puntaa, sen tiedän.) Onneksi mulla oli vähän käteistä (2,10 puntaa) ja liian pienestä rahasummasta huolimatta mukava bussikuskisetä antoi mun nousta kyytiin.

Sunnuntai kului kotona. Nukuin myöhään, hengasin abiverkkareissa, olin paljon yksin kotona (lapsilla oli kahdet synttärijuhlat), söin ja luin. Ja katselin ulkona maahan tippuvaa sadetta, joka alkoi myöhään iltapäivällä, puhelinpiuhojen korjaajan visiitin jälkeen.

Ja siis tosiaan, jostain tyhjästä kesken hiljaisen sunnuntai-päivän, meidän ovelle ilmestyi kauan kaivattu hieman vanhempi korjaajamies. (Siis hyvänen aika, sunnuntaina!!) Hän kiersi talon ulkoa mun kanssa, näytti missä vika on ja lupasi laittaa asiat kuntoon.

"It won't take long, love. Maybe 15 minutes."

Musta mikään ei oo suloisempaa kuin se, että mua kutsutaan nimellä "love". Tai "darling". Kaikki toi saa mun hymyn ulottumaan korvasta korvaan, musta toi on vaan kertakaikkisen IHANAA. Mä tuun siitä aina, siis aina, niin hyvälle tuulelle. Etenkin kun se tulee kaikilta niin luonnostaan, kuulostamatta yhtään teennäiseltä tai sarkastiselta. Tietenkin, se kun on osa tätä näiden kulttuuria. Mä päästäisin varmaan mafian ykkösjehutkin muitta mutkitta sisään, jos ovelta kuuluisi "Would you be so kind and let us in, darling?"

Kyllä, mä olen kertakaikkisen parantumaton romantikko ja höpsö. Kunnes kuolen ja luultavasti vielä sen jälkeenkin.

xx,

Anna

ps. tänään paistoi aurinko ensimmäistä kertaa en edes muista kuinka moneen päivään. Olin jo melkein unohtanut kuinka kertakaikkisen pysäyttävä ja upea asia auringonpaiste kaikessa tavallisuudessaan ja arkisuudessaankin on.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Sunday and a burst of happiness

On sunnuntai (jos vaikka joku ei osannut otsikosta päätellä TAI on vajavainen mitä tulee englannin kielen osaamiseen, hehe) ja mä tulin just kotiin. Lapset oli yökylässä isovanhempiensa luona, joten mulla ja hostmamalla oli sekä hyvin rauhallinen ilta eilen että rauhallinen aamu tänään. Ihan mukavaa vaihtelua. Hostmama on itseasiassa hakemassa lapsia paraikaa kotiin.

Mä nukuin myöhään, söin kaikessa rauhassa aamiaista ja kulutin iltapäivän käveleskellen ympäriinsä tossa Crystal Palacessa, yhdessä meidän lähi-villagessa (miten ton voi suomentaa? Kylä tuntuu jotenkin oudolta, kun kyseessä on yhden asuinalueen "keskusta". Tai no, ehkä se kylä on ihan hyvä). Etsin itselleni lähikahvilaa, toistaiseksi tuloksetta. Vaeltelin ympäriinsä ja nappasin kahvin eräästä Bambino-nimisestä kahvila/sekatavarakaupasta. Hyvin mielenkiintoinen paikka (ja maailman ihanin nimi!), mutta ei muuten herättänyt mussa mitään suuria tunteita. Etsintä jatkukoon.

Mua harmittaa ihan vietävästi, että unohdin sen samperin kameran usb-piuhan Suomeen. Onneksi AH lupasi laittaa sen tulemaan postissa. Täällä on niin paljon asioita, joita kuvata ja yksi mun ehdottomista lempiasioista on näkymä Lontoon keskustaan tosta Crystal Palacen "keskustasta". Se on jotain ihan mielettömän kaunista. Tää mun asuinalueeni on tämmösen ison mäen päällä, jonka ansiota täältä näkee kauas aika lailla joka suuntaan. Mun ei tarvitsella kävellä kuin kymmenen minuuttia ja mä näen koko Lontoon.

Oon nyt jo täysin rakastunut, se on mun ikioma näköala ja joka kerta yhtä henkeäsalpaava. Sen katselu ja ihailu tänään teki mut hyvin onnelliseksi.

Ensi viikolla ajattelin vihdoin suunnistaa Lontoon keskustaan, koska en oo sinne vielä ehtinyt (alkuviikon palkkapäivä ei luonnollisesti vaikuta asiaan yhtään, kröhöm).

Nyt käyn vähän juoksemassa enkä toivottavasti eksy ihan niin pahasti kuin ekalla kerralla. Olin mä silloinkin about koko ajan kartalla, mutta juoksin vähän eri reittiä kuin mitä olin alunperin suunnitellut. Ulkonakaan ei oo vielä pimeää, joten käyn nauttimassa vikoista auringonsäteistä.

Tää on ollut hyvä sunnuntai ja tänään tuli ensi kertaa todella sellainen olo, että jonain päivänä mä voin kutsua tätä paikkaa kodiksi ja todella tarkoittaa sitä.

xx,

Anna

lauantai 7. syyskuuta 2013

Kun sitä vain ikävöi


Mulla oli eilen ensimmäisen kerran ikävä kotiin. Ikävä Helsinkiin, ikävä rakkaiden luokse. Tällä mun englantilaisella perheellä on eräs suomalainen ystävä, jonka olen tavannut pari kertaa ja hän tuli eilen pyörähtämään. Ja kaikki se suomen puhuminen edessä seisovan ihmisen kanssa oli vaan liikaa. Skypeily ystävien kanssa vielä menee, siitä nautin, osaksi koska tiedostan kuitenkin koko ajan, että ei olla samassa tilassa, ei edes samassa maassa. Mutta nyt, tämän perhetutun, ainoan Suomi-kontaktini kanssa puhuessani, muistin taas miltä tuntuu puhua suomea face-to-face. Tuntui kuin mulle olisi annettu Helsinki ja rakkaat takaisin ja yhtä nopeasti ne olisi viety multa.

Mä olen pääni sisällä yrittänyt kieltää tän tunteen koti-ikävästä. Musta tuntuu, ettei mulla ole lupaa tuntea niin, ettei mun pitäisi tuntea niin. Mähän olen kuitenkin Lontoossa, mikä on yksinomaan siistiä ja ihanaa ja mageeta! Ei mulla pitäisi olla mitään valittamisen aihetta. "Nainen, sä olet herranjumala Lontoossa, älä nyt saatana ikävöi kotiin!"

Ja sitten mieli mustui entisestään, koska tunsin olevani hölmö ikävöidessäni kotiin. Ihan pianhan mä siellä taas olen. Ei mun pitäisi ikävöidä kotiin, mun pitäisi vaan nauttia tästä ajastani Lontoossa. Toisin sanoen mä tunsin syyllisyyttä tästä koti-ikävästä.

Pienen päänsisäisen taistelun ja faijan kanssa käydyn keskustelun jälkeen totesin, että hitot kaikesta, mulla on lupa potea koti-ikävää. Mulla on lupa tuntea miltä ikinä musta tuntuu. Jotenkin sitä vaan on tyhmästi ajatellut, että varmasti kaikki vaan tuijottaisi mua kuin idioottia ja että ei kukaan kuitenkaan voisi ymmärtää, miten mulla voi nyt jo olla koti-ikävä.

Mun on vaikea uskoa, että mä olen muka ollut täällä vasta viikon, koska hyvällä tavalla tuntuu, että olisin ollut täällä paljon pidempään. Ja yhtä vaikea mun on uskoa, että mä olen ollut poissa Helsingistä vasta viikon. Koska ei-niin-hyvällä-tavalla tuntuu että mä olen ollut poissa ikuisuuden. Mun sisintä kaivaa aina välillä pieni pelko siitä, että entä jos Helsinki ja kaikki muuttuu ja mä en ole siellä ja kun mä palaan, se ei enää olekaan se mun Helsinki.

Noina hetkinä yritän vakuuttaa itseni siitä, että mihin se Helsinki ja ihmiset siellä nyt näin lyhyessä ajassa (neljä kuukautta on kuitenkin aika lyhyt aika) muuttuisi.

Tää kaikki kuulostaa varmaan tosi järjettömältä, mutta mulle oli todella, todella iso asia repiä itseni pois Helsingistä. Mä rakastan sitä kaupunkia ja ihmisiä siellä niin tavattoman paljon. Mä olen ensimmäiset 17 vuotta elämästäni ollut aika juureton. Asunut siellä, täällä ja tuolla, muuttanut parin vuoden välein ja aina uuteen kaupunkiin, tottunut sellaiseen "matkalaukkuelämään", tottunut siihen ettei mihinkään tulla jäädäkseen. Nykyään kun asiaa mietin, tuntuukin, että mun elämässä on kaksi ajanjaksoa: elämä ennen Helsinkiä ja elämä sen jälkeen kun Helsinki astui kuvioihin.

Mä olen pala palalta rakentanut itselleni elämän Helsingissä, luonut kontakteja, saanut ystäviä, löytänyt sieltä oman kodin. Mä loin juuret Helsinkiin. Juuret, joita mulla ei koskaan ole oikein ollut. Koko suku vanhempia myöten on kotoisin Pohjanmaalta, mutta mä en ole syntynyt siellä, enkä koe samalla tavalla olevani kotoisin sieltä. Kerron kyllä kysyttäessä ylpeänä suvun pohjanmaalaisuudesta ja aina sinne matkustaessa tiedän tulevani tietynlaiseen kotiin: Pohjanmaalla suku on hyvin, hyvin tärkeä ja aina pidetään huolta omista.

Mä olen eilisestä asti pidätellyt kyyneleitä, joiden olen alitajuisesti tiedostanut olevan tulossa, ennemmin tai myöhemmin. Ja kun vihdoin annoin itselleni luvan koti-ikävään, luvan siihen, että mä saan tuntea mitä ikinä haluan, pari kyyneltä vieri alas poskia pitkin. Yksi kyynel ikävälle, toinen onnellisuudelle, sille että mä tiedän mitä kaikkea kallisarvoista jätin taakseni kun lähdin ja että ne on mulla aina mukana, mä kannan niitä sydämessäni. Mulla on juuret tiukasti Helsingissä ja Suomessa, mutta oksat vapaina täällä uudessa maailmassa.

Muuten kaikki on hyvin. Perheenisä on työmatkalla, hostmama ja lapset ovat ostoksilla ja synttäreillä, mä olen yksin kotona ja on niin rauhallista. On mun ensimmäinen kokonainen vapaapäiväni. Taidan mennä keittämään kupin kahvia, pukea päälle ja lähteä haahuilemaan ja tutustumaan lähiympäristöön. Olen jo hyvin tuttu joidenkin alueiden kanssa ja sitten taas osa lähialueista on vaan isoa entiedäyhtäänmitätuollaon-aluetta mulle.

Sitäpaitsi ulkona paistaa aurinko. Se on hyvä merkki.

xx,

Anna

tiistai 3. syyskuuta 2013

Anna of Greenbanks

Hello world, this is London calling!

Suomeksi siis: täällä ollaan! 

Ja voi juku.

En oikein edes tiedä mistä aloittaa.

Viimeinen Helsinki-viikko hurahti ohi nopeammin kuin mikään laki sallii. Yhtäkkiä olikin jo perjantai-iltapäivä, mun viimeinen työvuoroni oli ohi ja edessä kyyneleiset heipat kollegoille. Ne oli kaikki niin ihania ja ei varmaan tuu minkään sortin yllätyksenä se, että yours trulyhan se siellä itkeä niiskutti eniten. Oon kuitenkin ollut noissa hommissa yli kaksi ja puoli vuotta, se on niin tuttua ja turvallista ja mulla on siellä maailman parhaat duunitytöt ja nyt mun piti lähteä. Voi toki olla, että palaan takaisin, mutta ei sitä koskaan tiedä.

Töiden jälkeen hoidin vielä viimeisiä juoksevia asioita jonka jälkeen kotona mua odotti kaksi tyhjää matkalaukkua. Tolloin lähtöön oli aikaa noin 12 tuntia. Kyllä sitä saattoi jälleen kerran taputtaa itseään selkään tästä hienosta suorituksesta. Ilmeisesti pakkaamista on vaan kerrassaan mahdoton aloittaa edes suunnilleen ajoissa. Hölmö mikä hölmö. 

Oh well, kuusi tuntia ja kolme kahvikupillista myöhemmin mulla oli kaksi pakattua matkalaukkua ja paaaaaljon tyhjää tilaa ympäri kämppää mun alivuokralaista varten. Ja välissä ehdin nähdä erästä vanhaa frendiäkin, joka tuli retkottamaan mun sohvalle ja nauramaan mun pakkaamiselle. Joskus yhdeksän jälkeen Sofia tuli mun avuksi raahaamaan laukkuja Punavuoresta Kamppiin eli mun luota Sofian luo. Ylemmille voimille tai pikemminkin jollekin neropatille kiitos nelipyöräisen matkalaukun keksimisestä, en tiedä miten me oltaisiin päästy mihinkään kaksipyöräisillä laukuilla.

Enkä pysty millään ymmärtämään, miten ikinä kuvittelin lähteväni reissuun yhdellä matkalaukulla kun tuntui että kaksikaan ei riitä (etenkin kun otetaan huomioon että jostain tulee täältä ehkä ostettuakin ja nekin pitäisi saada kotiin..).

Kun oltiin saatu laukut Sofian eteiseen, kirmasin Bulevardille moikkaamaan T:tä. Juteltiin ja naurettiin ja kun lopulta tuli viimeisten halien aika, nyyhkistelyksihän sekin meni. Mieli haikeana kävelin takaisin Sofian luo ja jätin samalla hiljaisia väliaikaisjäähyväisiä Helsingille. Katselin Bulevardia, ihailin kantakaupunkia ja samalla kuitenkin tiesin, että palaan takaisin hyvin pian. Neljä kuukautta on silmänräpäys.

Sofian luona me istuttiin Sofian, sen poikkiksen, kämppiksen ja parin meidän yhteisen ystävän kanssa. Soitettiin musaa Spotifysta, juteltiin ja heitettiin läppää, muut joi viiniä tai bisseä, me kiskottiin Sofian kanssa Batteryja. Jossain vaiheessa mä pääsin musapuikkoihin ja annoin palaa. Soitin kaikki mun lempparibiisit Justineista (Bieberista ja Timberlakesta) M83:een ja Two Door Cinema Clubiin. Ja ilman vastalauseita, mun annettiin soittaa. Mun annettiin fiilistellä. Arvostin sitä kaikessa hiljaisuudessa kovasti. Jossain vaiheessa jengi suuntasi baariin, mutta kuin yhteisestä päätöksestä me jäätiin Sofian kanssa kotiin. Lojuttiin vierekkäin sohvalla, puhuttiin, käytiin välillä partsilla tuulettumassa ja puhuttiin lisää. Otettiin kaikki irti niistä kultaakin kalliimmista siskohetkistä, jotka meille suotiin. Nukuttiin reilu tunti ennen kuin vähän ennen aamuviittä hypättiin taksiin, napattiin AH kyytiin ja ajeltiin Helsinki-Vantaalle. Siellä tavattiin äiti ja nuorin pikkusisko.

Mulla oli toisessa matkalaukussa pari kiloa ylipainoa (maailman huonoin pakkaaja tässä terve), mutta check in -tiskille sattui mun kohdalle supermukava nainen, joka punnittuaan mun laukun (ja ehkä nähtyään mun väsyneen naamani) vaan sanoi hymyillen että "eihän tästä nyt viitti mitään velottaa, antaa mennä vaan". Tolloin se tuntui suurelta jutulta, siltä että Karma on mun puolella, että tää lähtö on hyvä päätös. Haukkukaa taikauskoiseksi, mutta mulle tuli tosi hyvä fiilis.

Itse lähdön hetki oli luonnollisesti hyvin tunteikas. Kaikin puolin.

Mä itkin perjantaina (ja lauantaiaamuna) paljon. Mä en itkenyt niinkään omaa lähtöäni vaan enemmin sitä kaikkea tunneryöpyn määrää. Sitä lähtemisen aiheuttamaa haikeutta, irrottautumista kaikesta tutusta ja turvallisesta. Sitä, että olenko mä täysi sekopää kun elämässä on oikeastaan kaikki hyvin ja siltkin on ihan pakko mennä ja ravistaa pakkaa. Sitä, että kuluu paljon aikaa ennen kuin pääsen seuraavan kerran halaamaan ja rutistamaan mun rakkaita.

Turvan jälkeen mä halusin vaan mahdollisimman nopeasti koneeseen, melkein 24 tuntia hereillä olleena ei juurikaan mitkään taxfree-shoppailut jaksaneet kauheasti kiinnostaa. Koneessa pysyin hereillä nousun ja sitten tipahdin. Heräsin mustaan Acnen huiviini kääriytyneenä jossain Englannin yllä vähän ennen laskeutumista.

Off topic: toi Acnen Canada-huivi, jonka kävin Fredalla sijaitsevasta Gaudetesta (tuen mielelläni kivijalkaputiikkeja jos niistä kerrankin löytyy jotain mitä ostaa) ostamassa pari viikkoa sitten, on ollut ihan nappiostos. Se on paksu ja muhkea ja lämmin. Eikä materiaali (lampaanvilla) tunnu menevän yhtään miksikään. Rakastan rakastan rakastan. Ja suosittelen. On todellakin jokaisen euron arvoinen.

Lontoon päässä saapuminen meni aika sumussa. Mua oli onneksi vastassa sellainen kiva taksikuski, joka kuskasi mut perheen luo ja höpötteli kaikkea maan ja taivaan väliltä koko matkan. Mä kuuntelin sitä, vastailin kysymyksiin ja ihailin maisemia.

Perheen (ja lasten) tapaaminen sujui tosi hyvin! Perheessä on siis äiti, isä ja kaksi lasta, viisi- ja kuusivuotiaat tyttö ja poika. Vanhemmat on ihan huippuja ja lastenkin kanssa yhteinen sävel on löytynyt aika helposti. Toki mä olen ollut täällä vasta reilut kolme päivää, mutta so far, so good.

Mä asustelen tosiaan Etelä-Lontoossa ja tää kyseisen perheen asunto on aika huikee. Mun makuuhuoneen ikkunasta näkyy puutarhaan (rakastan mun huonetta!) ja näillä riittää sitä puutarhaa vaikka muille jakaa. Pihalta löytyy niin tenniskenttä kuin uima-allaskin (...no mitäpä) ja luonnollisesti myös kasvimaa, jossa kasvaa yrttejä ja vihanneksia.

Mun reaktio saapuessani: Öö anteeksi, siis what the what?!

Mun reaktio nyt: Öö anteeksi, siis what the what?!

(Tajusin just että taisin unohtaa kameran usb-johdon Suomeen. Dammit.)

Mä olen jopa ehtinyt opetella ajamista väärällä puolen tietä. Mun olisi nimittäin tarkoitus viedä lapset päivittäin kouluun ja iltapäivällä hakea ne kotiin. Matka ei oo superpitkä (kuitenkin aika pitkä käveltäväksi, lapset kun on vielä aika pieniä), mutta onhan tää silti aika jännittävää. Lohduttavaa oli, että kun ekan kerran täällä hyppäsin manuaalivaihteistolla varustetun auton (mun "käyttöauton") rattiin, kaikki autolla ajamiseen liittyvä käynnistyksestä vaihteiden vaihtamiseen tuli jostain selkärangasta eikä mun tarvinnut miettiä niitä ollenkaan. Tää on onneksi semirauhallista taajama-aluetta, jossa on matalat nopeusrajoitukset. Perheenisä on jopa meidän harjoitellessa kehottanut mua painamaan lisää kaasua, eli aika ujo kuski oon vielä ainakin toistaiseksi. Mutta mielummin pikkusen liian rauhallisesti kuin päättömästi suhaillen. Toki mäkin ajokortin omistavana ihmisenä tajuan, että liika alinopeus on ihan yhtä vaarallista kuin ylinopeuskin. Mutta kuten sanottu, toistaiseksi ajan mielummin kolme kilomteriä alle sallitun nopeuden kuin yli.

Ja ei, autoon ei ole ainakaan vielä tullut naarmuja. Koputan puuta.

Tällä hetkellä kuuntelen radio Helsinkiä perheen keittiössä ja valvon ruoan valmistumista, lapset leikkii olkkarissa. Aika mukavaa.

Koitan päästä back on the track tän bloggailun kanssa, kaipaan kovasti sitä että saan selostaa tapahtumista ja omista fiiliksistä yksityiskohtaisemmin kuin mitä Instagram tai FB mun sallii tehdä. Viime päivinä (lue: viikkoina) on vaan elämä ollut yhtä hullunmyllyä, vähän kaikin puolin. Eiköhän se tästä vihdoin rauhoitu ja tasoitu kun pääsen täällä arkeen ja rutiineihin kiinni.

Ah ja niin. Mä asun talossa, jonka nimi on käsittääkseni Greenbanks. En oo ihan varma, onko kaikki talot tällä meidän kadulla nimetty, koska meidän talolla ei oo omaa talonnumeroa. Siksi mä olen täällä Anna of Greenbanks. Mikä on musta ehkä maailman siistein juttu, koska yksi mun kaikkien aikojen lempparikirjasarjoista on Anne of Green Gables - Vihervaaran Anna. Kyllä sitä ihminen voi olla käsittämättömän fiiliksissä pienistä asioista.

Mulla on tosi hyvä fiilis Lontoon ja tän kaiken suhteen.

xx,

Anna