Pikaterveisiä

Lapsilla on edelleen syysloma menossa ja mäkin olen tässä välissä ehtinyt muun muassa käydä Helsingissä 1) muistamassa, että mulla on ympärilläni maailman parhaat ihmiset ja 2) hyvästelemässä PMMP:n (aivan huikee keikka, siis HUIKEE!!).

Koitan palata tänne digitodellisuuteen huomenna/asap, sillä Helsingissä viettämäni vajaat kolme vuorokautta ansaitsevat paljon, paljon enemmän kuin ohimenevän maininnan sivulauseessa.

Sen verran voin salaistakin salaisemman "70 tuntiani Helsingissä" -postauksen sisällöstä etukäteen paljastaa, että luvassa on paljon kujerrusta ja hellyyssanoja Stadille ja ihmisille siellä.

xx,

Anna

Pian, rakas Helsinki, pian

Mä en malttaisi enää. En hetkeäkään. Mä en ole aikoihin miettinyt (enkä selvästi sisäistänyt) että viikon päästä tähän aikaan mä olen Helsingissä, kotona, ensimmäistä kertaa kahdeksaan viikkoon. Mä olen vaan jatkuvasti ajatellut, että siihen on vielä tosi pitkä aika, turha miettiä sitä sen enempää.

Enkä tähän asti ole vielä kertaakaan halunnut päästä niin kovasti syleilemään Helsinkiä ja rakkaita siellä kuin mitä mä tällä hetkellä haluan. Mä haluan mun rakkaiden luo niin kovasti että melkein sattuu.

Vielä viikko. Viikko. Seitsemän pitkää päivää.

Miten mä maltan mieleni?

Kun äiti ja pikkusisko ystävineen olivat täällä ja tuli lähdön hetki, ei mulla käynyt mielessäkään, että olisin lähtenyt heidän mukaansa. Tuntui maailman luonnollisimmalta asialta halata ja sanoa väliaikaiset heipat ja katsoa perheen katoavan turvatarkastuksen jälkeen kohti lähtöportteja (toki vain kuvainnollisesti, since en oikeasti päässyt perhettäni lentokentälle saattamaan) ja jäädä itse tänne Lontooseen.

Mutta tänään se iski vasten kasvoja.

Mä olen viikon päästä taas kotona. Vietän siellä vain muutaman päivän, mutta yhtä kaikki, mä olen herranjumala viikon päästä kotona!

Mä en kykene käsittämään sitä ja samalla se tuntuu niin sekä niin oikealta että niin väärältä. Lontoo on mulle kuitenkin nykyään se tietynlainen koti, se "ground base", kotiasema, johon palaan päivän päätteeksi. Mutta Helsingillä on niin vahva ja vakaa paikka mun sydämessäni, ettei sitä voi kukaan eikä mikään koskaan syrjäyttää. Vaikka mun fyysinen kotini onkin nykyään Lontoossa, Helsinki on ja tulee aina ja ikuisesti olemaan mun todellinen kotipesäni, mun turvapaikkani, mun todellinen kotikaupunkini.

Mä olen yrittänyt ajatella, miltä musta tuntuu astua koneeseen Heathrowlla ensi lauantaina. Miltä tuntuu astua ulos hyisellä Helsinki-Vantaalla, nousta bussiin numero 615 ja Steissin kautta selvittää tieni Punavuoreen. Miltä tuntuu nähdä mun ystävät ja päästä rutistamaan niitä? Miltä tuntuu hengittää ilmaa Helsingissä? Miltä tuntuu kävellä sisään Tavastialle ensimmäistä kertaa melkein kahteen ja puoleen kuukauteen?

Onneksi se selviää pian.

Joskin, aika ja viikot ovat kuluneet täällä sellaisella vauhdilla, että oon aivan varma, että ensi viikko suorastaan matelee. Toivotaan, että mä olen väärässä.

Kuulopuheiden perusteella Stadi ilmeisesti muistuttaa räntäistä versiota viimeisestä kuvasta, mutta mä en siitä huolimatta malta odottaa pääseväni Suomeen. Vaikka se sitten tarkoittaisi tiskirätin kokoisia räntähiutaleita satamassa vaakasuorassa päin näköä.

Kuvat kahdelta eri päivältä viime kesältä. Toisissa kuvissa lähihoodejani Punavuoresta, toisissa kaikille varmasti tuttu Steissi.

Kaunis, tärkeä Helsinki mulle tärkeine ihmisineen. Pian me taas tavataan.

xx,

Anna

Kun (puolikas) perheeni ja Lontoo kohtasivat

Toinen kunnollinen, ei-tarvitse-tehdä-mitään vapaahetkeni melkein viikkoon. Ensimmäinen oli eilen ja sen kulutin pyykkiä pesten ja päiväunia nukkuen - tästä unentarpeesta ei tunnu tulevan loppua. Keitin äsken kahvia meidän pressopannulla (joko mä kehityn pressopannukahvin keitossa tai sitten oon vaan niin tottunut sen makuun, mutta se maistuu jo tätä nykyä ihan kahvilta ja vieläpä hyvänmakuiselta sellaiselta!) ja nyt on mahtava olo. Paitsi että nukuin tänään myöhään host-äidin ollessa vapaalla ja viedessä lapset kouluun, nukuin äsken myös reippaat puolentoista tunnin päiväunet. Mulle on täällä tullut melkein tavaksi, että aamulla kun tulen kotiin vietyäni lapset kouluun, syön aamupalaa hitaasti ja nautiskellen - ja sen jälkeen nukun päiväunet.

Menneet seitsemän päivää ovat olleet aikamoista hulabaloota. Äidin ja nuorimman siskon ystävineen piti saapua tänne viime viikon perjantaina, mutta odottamattomien sääolosuhteiden takia he jäivätkin jumiin Riikaan. Mun koko perjantai-ilta kului aikatauluja selvittäessä sekä juna- ja kaiken maailman muita lippuja perheen puolesta varaillessa. Menin myöhään nukkumaan ja jatkoin asioiden hoitamista vielä koko lauantai-aamupäivänkin. Kun äiti vihdoin laittoi viestiä, että he ovat koneessa Tukholmassa, joka nousee kohta ilmaan kohti Lontoota, saatoin vihdoin hengähtää. Ton hektisen 24-tuntisen aikana tulin vaatimattomasti siihen lopputulokseen, että mä voisin puhelimeni ja läppärini avulla hallita vaikka kokonaista valtiota.

Oon muutenkin sellainen persoona, että tykkään pitää langat käsissäni (lue: kevyt kontrollifriikki, hehe). Kun tossa alkusyksystä vietin yhdessä välissä aikaa erään paikallisen pojan kanssa (long story short: ei natsannut) ja se kuljetti mua ympäri Lontoota, mua välillä usein turhautti, etten tiennyt missä ollaan. Mä oon reissussa aina se, jolla on kartta mukana ja joka tietää, mihin suuntaan mennään seuraavaksi. En tiedä johtuuko se kolmen sisaruksen isosiskona olemisesta, jo useamman vuoden jatkuneen sinkkuilun myötä kasvaneesta itsenäisyydestä vai rakastavasta lähipiiristä, joka saa mut uskomaan, että pystyn mihin tahansa, mikä taas luonnollisesti aiheuttaa egon paisumista (ahahhahaha), mutta mä olen aina ollut vähän sellainen johtajan rooliin ajautuja. En varsinaisesti itseäni kyseiseen muottiin väen väkisin änge, mutta jotenkin siihen aina ajaudun.

Jaahas. Sitä ollaan näköjään taas kuin Kolumbus purjehdusretkellä. Päädyttiin Amerikkaan vaikka suuntana oli Intia. Pikkuisen väärällä kurssilla siis, mutta ketä nyt on ennenkään väärälle mantereelle päätyminen haitannut.

Tosiaan, kun perhe lauantaina liiteli kohti good ol' Londoniumia, mä otin suunnaksi kuuluisan ja kauan odottamani Victoria&Albert -museon Kensingtonissa. Bestikseni Google ystävänsä Wikipedian kanssa tietää kertoa, että kyseinen museo on maailman suurin taidemuseo, tai ainakin yksi suurimmista, riippuen miltä kantilta asiaa tarkastelee.

Mä tykkään ihan hurjasti museoista ja etenkin kaikki historialliset museot saa mut innostumaan pienen lapsen tavoin. Ja kuinka kävikään tämän puljun kanssa?

V&A-museo ei tuottanut pettymystä. Ehdin viettää museossa ainoastaan vajaan tunnin, mutta se riitti. Tuon tunnin aikana museo imaisi mut sisäänsä, eikä paluuta enää ole. Museo viehättää mun esteettistä silmääni enemmän kuin mikään muu museo tähän mennessä ja fakta, että niiden seinien sisälle kätkeytyy aivan tajuttoman huikea määrä ihmiskunnan historiasta kertovia asioita ja esineitä, aiheuttaa mulle uudelleen ja uudelleen kylmiä väreitä.

Mä myös rakastan käydä museoissa yksin. Saa edetä juuri niin hitaasti tai nopeasti kuin itse haluaa. Kukaan ei hengitä niskaan, jos haluat jäädä tavaamaan, mitä teosta esittelevässä plakaatissa sanotaan eikä kukaan hidasta kulkuasi, jos et juuri silloin jaksakaan jäädä ihailemaan sitä viidettätoista savimaljakkoa, joka näyttää täysin samalta kuin neljätoista edellistä. Kun museoissa käy yksin, saat kuluttaa paikassa viisi minuuttia tai viisi tuntia.

Mä olen myös aina tykännyt historiasta. Lukiossa kävin kaikki mahdolliset historian kurssit ja vaikka aihe itsessään riitti pitämään kiinnostuksen yllä, erityisen lisän jokaiseen kurssiin toi meidän lukion kertakaikkisen mieletön historianopettaja. Kyseinen opettaja teki jokaisesta tunnista paikalle vaivautumisen arvoisen, enkä tainnut koskaan lintsata miltään tunnilta (muilta kursseilta saattoi niitä poissaoloja sitten jokunen kertyä, kun kahvittelu ja elämää tärkeämmät hetket ystävien kanssa kiinnostivat bilsan tunteja enemmän). Kuivan ja sarkastisen huumorintajunsa ansiosta kyseisen opettajan historian tunnit lukiossa olivat ehdottomasti lemppareideni top kolmosessa. Kun tuli ylioppilaskirjoitusten aika, mulle ei tuottanut minkään valtakunnan ongelmia valita, minkä reaalin kirjoitan. Voi kultaiset lukioajat.

Lauantai-iltana käytiin tänne vihdoinkin saapuneen perheen kanssa katsastamassa Piccadilly Circus värikkäine mainoksineen ja käveltiin paljon. Käytiin eräässä italialaisessa raflassa syömässä ja lienee sanomattakin selvää, että nautin suunnattomasti noista hetkistä. Lontookin näytti parastaan ja tarjoili meille paitsi auringonpaistetta, myös kuulaan ja selkeän illan tähtitaivaineen.

Sunnuntai-iltana söimme päivällistä täällä mun kotona host-vanhempieni kanssa ja kun pöydästä löytyy kolmen ruokalajin illallinen, viiniä ja keskustelua, olin mä omassa elementissäni. Suu kävi koko ajan, joko ruoasta nauttien tai keskusteluun osallistuen.

Muilta osin sunnuntai ja maanantai kuluivat Madame Tussaudsin vahakabinettia ihmetellessä (itseäni ihastutti ikuisesti komea Colin Firth - tuo ainoa oikea Mr. Darcy!), London Eyessä ihaillessa Lontoota yläilmoista ja tietysti kuvaan kuului pakollinen reissu Oxford Streetille. Me poikettiin sinne vasta maanantaina, joka oli kaikilta osin hyvä päätös. Jengiä oli huimasti vähemmän kuin niinä muutamana lauantaina, jotka olen kyseistä kadunpätkää kuluttanut.

Tiistaina perhe lähti takaisin Suomeen ja mä treffasin paria lähellä asuvaa aupparia. Oon tutustunut yhteen ruotsalaistyttöön ja erääseen suomalaisneitoon ja me ollaan vietetty kolmistaan paljon aikaa. Meidän kolmen yhteisaika on aina vaan niin saumatonta että siitä nauttii jo ihan siksikin. Ilmeisesti kansallisuudella on väliä, sillä kyseinen ruotsalaistyttö on ensimmäinen kohtaamani ulkomaalainen, joka ymmärtää laajasti viljelemääni sarkastista huumoria.

Loppuviikko sujahti nopeasti ohi. Sitä se kai on kun arki sujuu kivuttomasti eikä tiettyjen asioiden suhteen tarvitse enää arkailla (lue: nyt ollaan jo niin tuttuja lasten kanssa että ihan mutkattomasti kiukutellaan jos känkkäränkkä on saapunut meitä läsnäolollaan ilahduttamaan. Mutta nykyään jo mäkin uskallan surutta korottaa ääntäni jos koen sen tarpeelliseksi. Onneksi nämä kerrat on laskettavissa yhden käden sormella.) 

Nyt mä lähden vähän ulkoilemaan, koska tää mua melkein kaksi viikkoa riivannut flunssa alkaa vihdoinkin olla selätetty. Ja tänään illalla meidän kansainvälinen Suomi-Ruotsi-Suomi -posse suuntaa Lontoon yöhön!

Flunssainen asukokonaisuus maanantailta, jolloin käytiin London Eyessä, on poimittu seuraavista ekslusiivisista putiikeista:

Neule: Weekday
Farkut: H&M
Kengät: Converse

Oli mulla huivi ja takkikin, mutta ne nököttivät London Eyen penkillä koko kierroksen.

ps. mä RAKASTAN tota viimeistä kuvaa. Siskot on maailman paras asia.

Ihanaa perjantaita!

xx,

Anna

Pari sanaa vaatteista

Mä olen nykyään ihan käsittämättömän huono shoppailija. Tai ei, en huono, vaan äärimmäisen nirs valikoiva. Mä panostan nykyään mielummin laatuun kuin määrään, mikä taas eroaa esimerkiksi ah-niin-kypsästä-ja-aikuismaisesta lukioikäisestä Annasta kuin omenat suklaasta. Back in the days vaatekaapin upeutta tuntui kuvaavan vaatekappaleiden määrä, kun taas nykyään esittelen ylpeänä nahkakenkiäni tai luonnonkuiduista valmistettuja vaatekappaleitani.

Oon todella huono heittämään mitään pois, koska oon sellainen "no ehkä käytän tätä vielä joskus" -jahkailija. Pakatessani tätä reissua varten, tein samalla inventaariota omaan vaatehuoneeseeni. Heitin kirppiskassiin monen monituista riepua. Ja ikävä kyllä, riepu on juuri oikea sana kuvaamaan näitä vaatekappaleita. Otetaanpa esimerkiksi turkoosi, navan paljastava, löysä, syvällä v-kaula-aukolla varustettu pikkuruinen t-paita. Miten somaa ja kertakaikkisen tyylikästä, Anna. (Miksi mä olen omistanut tuollaisen paidan, miksi? Joskin omaksi puolustuksekseni pitää sanoa, etten muista yhtään kertaa jolloin olisin kyseistä paitaa käyttänyt. Mutta silti, miksi??)

Kun lähdin tänne Lontooseen, tiesin heti, mitkä vaatteet pakkaan mukaan. Ne kaikkein rakkaimmat ja hyväksi havaitut klassikkovaatekappaleet. Joitain jätin kotiinkin, esimerkiksi ihanan valkoisen pitsihameeni koska matkalaukkuni ratsannut Sofia oli sitä mieltä, että en todellakaan tule tarvitsemaan sitä täällä. "Anna, siellä on SYKSY." Samasta syystä kotiin jäivät esimerkiksi valkoiset korkeavyötäröiset shortsit ja mun superkauniit turkoosit mokkapintaiset korkkarit. "Anna, noi kengät menee pilalle siellä, siellä SATAA."

Mokomakin ärsyttävästi oikeassa oleva rakas sisko. (Pakkaajassa ei luonnollisestikaan ole mitään vikaa.)

Muutenkin löydän nykyään tosi vähän vaatteita (tai kenkiä), jotka osuu sydämeen kuin Robin Hood häränsilmään. Ja harmittavan usein mulle käy niin, että löydän jonkun kivan vaatteen ja totean, että se on 100% keinokuitua. Ja silloin, useimmissa tapauksissa, jätän vaatteen kauppaan. Sama juttu asusteissa. Enää en ostaisi keinonahkaisia kenkiä tai laukkuja. Mulla oli yksi ihana musta, keinonahkainen pussukkamallinen laukku, joka yhtäkkiä näytti kamalalta, koska keinonahka oli alkanut varista irti. Oli itku lähellä kun huomasin mihin kuntoon laukkuni on mennyt. En halua kokea vastaavaa enää ikinä. Ja mä en vaan pysty käyttämään laukkuja, jotka näyttää nuhjuisilta. Eri asia on, jos laukku on elämää nähnyt ja arvokkaasti ikääntynyt, mutta rehellisesti nuhjuisen näköinen laukku - ei kiitos.

Yritänkin siksi pikkuhiljaa päivittää vaatekaappiani toimivampaan ja mikä tärkeämpää, kestävämpään suuntaan.

Tämä kaikki tuli mieleeni siitä, kun avasin tuossa hetki sitten sähköpostiini ilmestyneen Net-A-Porterin uutiskirjeen, jossa Editor's Picksit olivat kertakaikkisen ihania, sekä malleiltaan että värimaailmaltaan. Ja laadultaan, mikä lienee sanomattakin selvää.

Kuluttakaamme pieni hiljainen hetki ylläolevien tuotteiden ihasteluun (perheen tytär kävi juuri kurkkaamassa ruudun yli ja ilmoitti pitävänsä tuosta harmaasta paidasta. En voisi olla enemmän samaa mieltä).

Jos mulla on vaikeuksia löytää hyvälaatuisia JA itseni näköisiä vaatteita ja kenkiä, laukkujen kanssa mulla ei ole mitään ongelmaa. Tälläkin hetkellä ostoslistalla komeilee niin monta ihanaa (ja kallista) laukkua, että voisin surutta upottaa jokaikisen hupenevan senttini niihin. Säästöprosessi sitä/niitä varten onkin vahvasti meneillään. Kyseiset laukut ovat niin kauniita ja mun sydämen vieneitä, että ansaitsevat ehkä ihan oman postauksensa.

Säästäminen on muuten hyvin turhauttavaa. Sitä tietää joka päivä pääsevänsä lähemmäs sitä unelmalaukkua, mutta näin kärsimättömälle tyttöihmiselle kuin minä tällainen odottaminen on hyvin tuskallista. En mä tahdo odottaa, mä tahdon laukkuni heti! Mä tahdon sen nyt, että voin kuuluttaa koko maailmalle (tai vähintäänkin lähimmille ystävilleni) kuinka kaunista ja upeaa ja laadukasta ja kuolematonta laukkua mulla on etuoikeus kantaa käsivarrellani. Mä olen yksi juuri niistä ihmisistä, jotka ihan tosissaan paijailee omia laukkujaan (ja kenkiään) ja katselee niitä rakastavasti. Mä en koskaan voisi paiskoa laukkujani tai kenkiäni tai antaa niiden kastua jos vain suinkin voin sen välttää, etenkin jos kyseessä on nahkainen tuote. Esimerkiksi kotibileissä mun ikuinen kauhukuva on, jos joku eteisessä talloo vahingossa mun kenkien päälle.

Toki tiedostan, että laukut ja kengät ovat käyttöesineitä, eikä niitä ole tehty kirjahyllyä koristamaan, mutta se ei mun mielestä tarkoita sitä, että niitä voi kohdella ihan miten sattuu. Niitä pitää huoltaa ja niistä pitää pitää huolta. Mä oon itse ihan übertarkka laukuistani (mun kaverit repii tästä jatkuvasti huumoria) enkä esimerkiksi koskaan laske laukkuani lattialle. Tämä siis vain ja ainoastaan siksi, että vuosia sitten eräs äidin ystävätär sanoi, että laukun laskeminen maahan tietää köyhyyttä. Oon sen jälkeen hampaita purren laskenut laukkuni maahan muutamia hassuja kertoja, jotka on laskettavissa yhden käden sormilla. Toki esimerkiksi matkalaukut ovat oma lukunsa, mutta nyt puhutaankin ns. tavallisista käsilaukuista. Rafloissa laukku on joko tuolin selkänojalla (miten paljon voi harmittaa jos raflassa on sellainen tuoli, johon laukkua ei saa?), viereisellä tuolilla tai mun sylissä. Kerran mä olen jopa napannut pöydän vieressä henganneen, ilmeisesti tyhjää toimittaneen jakkaran itselleni ja laittanut laukkuni siihen. Mä koen, että arvostan laukkujani sen verran paljon, etten halua laskea niitä "likaiselle" lattialle. Enhän mä säilytä vaatteitanikaan lattialla, miksi laukut eroaisi tästä jotenkin?

(Mä tiedän, että tarvitsisin sellaisen laukkukoukun, mutta en ole vielä löytänyt kivaa sellaista mistään.)

Tän takia mulla on blogi. Että voin jakaa tänne just sellasia hömppäjuttuja (joskaan omasta mielestäni laukut eivät ole hömppää nähneetkään!) kun itse haluan. Pa-ras-ta. Niin rakkaita ja upeita kuin mun lähipiirini onkin, tiedän, että välillä mun laukkuhypetykseni menee niiltä ihan ohi. Siitä huolimatta ne kuuntelee mua ja nyökkäilee ja ihastelee asiaankuuluvasti, mutta etenkin nyt, kun en pysty esimerkiksi soittamaan ja kertomaan millaisen laukun juuri näin eräällä vastaantulijalla (been there done that, herranjumala se Célinen laukku oli upea), on kivaa, että sitä kaikkea voi purkaa edes tänne blogiin.

xx,

maniac baglady aka laukkualma Anna

ps. kuvana Net-A-Porterin viimeisin uutiskirje

Au pairin arkipäivä

Tää on näköjään taas näitä viikkoja, jolloin päivät vaan lentää ja ennen kuin sitä itse huomaakaan, on jo torstai. Ja huomenna, perjantaina, äiti ja pikkusisko ystävineen saapuu tänne. Luvassa vähän turistihommia, sillä kukaan niistä ei oo aikaisemmin käynyt Lontoossa.

Onpa jotenkin hassu ajatus, Lontoo turistikohteena. Vaikka sitähän se on. Mutta kun itse on muovannut jostain paikasta itselleen kodin, kodin ajatteleminen turistinähtävyytenä tuntuu vähintäänkin oudolta. Lontoossa on paljon mulle vielä toistaiseksi tuntemattomia paikkoja ja välillä keskustassa vie hetken hahmottaa, että mihin ilmansuuntaan nenä nyt osoittikaan. Mutta tietynlainen koti tää jo silti on. Ei vielä samalla tavalla kuin Helsinki, mutta jotain sinnepäin.

Oon tällä hetkellä "vapaalla", mutta koska meille tuli jokin water engineer tänne nakuttelemaan meidän putkia, pysyttelen kotona. Mikä ei oikeastaan haittaa, sillä oon napannut jostain ikävän flunssanpoikasen. Nenä valuu, kurkkua ja päätä kivistää. Pitänee juoda paikallisia Finrexinejä, Lemsipejä. Maistuu sitruunalta ja toimii, ainakin mun kurkku tykkäsi eilen.

Mun normaali au pairin arkipäivä kuluu niin, että herätyskello soi 7.20 jolloin painan sen pois ja torkutan autuaalliset kymmenen minuuttia. Puoli kahdeksalta nousen, pukeudun ja menen täällä yläkerrassa sijaitseviin lasten makuuhuoneisiin. Avaan verhot ja petaan sängyt. Alakertaan saapuessani kurkistan olkkariin, jossa katsotaan aamupiirrettyjä. Pyydän lapsia pukeutumaan ja kysyn, haluavatko he lisää aamiaista (vanhemmat hoitavat lasten aamupalan). Menen keittiöön ja teen tyttären eväät valmiiksi koulupäivää varten. Sen jälkeen tyhjennän ja/tai täytän tiskikoneen. Tässä vaiheessa kello on yleensä jo vähän yli kahdeksan, jolloin lastenohjelmat loppuvat ja lapset sammuttavat telkkarin. Hampaiden ja kasvojen pesu, molempien hiusten harjaus, takit päälle, kengät jalkaan ja eikun ulos ovesta.

Mä vien lapset päivittäin autolla kouluun, koska molemmat on eri kouluissa ja etenkin tyttären koululle on sen verran matkaa, että ei puhettakaan, että sinne voisi kävellä viisivuotiaan kanssa.

Koulumatkaan (siitä hetkestä kun starttaan auton kotipihasta siihen kun peruutan sen takaisin pihaan) kuluu vajaa tunti. Mua se ei sinänsä haittaa, on kiva ajella pitkästä aikaa ja etenkin matka tyttären koululta kotiin, jolloin molemmat lapset ovat koulussa ja saan ajella itsekseni, on yksi joka-aamuisista lempihetkistäni. Ajelen rauhassa, nautin vehreistä maisemista, aamuauringosta ja kuuntelen radiota.

Oon löytänyt täältä ihan mielettömän radiokanavan, Absolute Radion. Aluksi kuuntelin erästä pelkkiä listahittejä toistavaa kanavaa, jonka soittolista kävi tutuksi suunnilleen kahdessa päivässä. Joo, Katy Perryn uusi sinkku on ihan kiva, mutta mä en jaksaisi kuunnella sitä kolmesti päivässä. Sitten löysin nykyisen lempparikanavani. Kyseinen kanava kuulostaa juontoineen ja visailuneen ihan tuikitavalliselta kaupalliselta radiokanavalta, mutta se musiikki! Ne soittaa Coldplayta, The Black Keysiä, The Killersiä, Of Monsters and Meniä, Mumford & Sonsia, Florence and The Machinea, Arctic Monkeysia, Arcade Firea, HAIMia, The Cardigansia, RHCP:tä, Two Door Cinema Clubia and the list goes on and on...

Mä olen kuullu tuolta biisejä, joita en olisi ikinä uskonut voitavan soittaa radiossa (esimerkkinä Smash Mouthin All Star, joka siis soi Shrek ykkösen alussa, oikein hauska biisi). Olen syvästi ihastunut kyseiseen kanavaan.

Kun pääsen kotiin yhdeksän jälkeen, teen itselleni aamupalaa ja lueskelen blogeja. Sen jälkeen nukun päikkärit, käyn juoksemassa, tapaan tyttöjä kahvin merkeissä tai lähden tutkimaan Lontoota. Vapaata mulla on aina kolmeen asti, jolloin lähden hakemaan lapsia koulusta.

Ollaan kotona lasten kanssa neljän aikaan. Lapset vaihtaa koulupuvut normivaatteisiin, syödään välipalaa ja tehdään läksyt. Sen jälkeen alan kokkailemaan illallista. Sen aikana lapset leikkii keskenään tai katsoo telkkaria. Syödään illallinen puoli kuuden maissa (mä tosin yleensä vain istun seurana) ja sitten leikitään kunnes vanhemmat tulee seitsemän aikoihin kotiin. Yleensä vanhempien tullessa kotiin ollaan vaihdettu pyjamat päälle ja pesty kasvot ja hampaat.

Seitsemän jälkeen mulla on "omaa aikaa" kun vanhemmat viettää aikaa lasten kanssa. Skypeilen rakkaiden kanssa, luen tai surffailen netissä. Yhdeksän jälkeen me syödään kolmistaan vanhempien kanssa (perheenisä yleensä kokkaa), katsellaan telkkaria ja vaihdetaan kuulumisia. Välillä juodaan lasilliset viiniä ja viime päivinä perheenisä on sytyttänyt takkaan tulen. Noi illat on tosi mukavia ja rentouttavia ja meillä on kaikilla jo omat vakkarispottimme olkkarissa. Näiden tekemä ruoka on tosi hyvää ja me syödään paljon hyörytettyjä vihanneksia.

Mulla on tosi vähän mitään kotihommia, mikä vähän aluksi hämmensi mua. Tietysti huolehdin yleisestä siisteydestä, onhan tää mun koti. Muuten mä yleensä tyhjentelen ja täyttelen tiskikonetta ja huolehdin, ettei lasten leluja pyöri joka paikassa. Mua ei ole pyydetty pyykkäämään ja no, siivooja meillä käy kerran viikossa huolehtimassa talon siistiin kuntoon.

Samoin kuin illat, mulla on myös viikonloput aina vapaata, ihan satunnaisia (iltapainotteisia) babysittaus-keikkoja lukuunottamatta. Aika leppoisaa siis.

Toki pitää nyt painottaa, että puhun vain ja ainoastaan omasta koekmuksestani omassa host-perheessäni. Tapoja tehdä näitä hommia on ihan yhtä monta kuin on au paireja ja perheitäkin. Mulla kävi mieletön tuuri, kun löysin itselleni näin mahtavan ja rakastavan perheen.

Ohessa kuvallinen todiste karjalanpiirakoista, joita leivoin viime perjantaina. Ne onnistui JA maistui ihan oikeilta karjalanpiirakoilta. Todellinen suksee siis. Vanhemmat tykkäsivät, lapset vähän oudouksuivat. Mä söin noita aika monta. Mua kun ei todellakaan ole millään kodinhengetär-taidoilla siunattu, niin tää oli ja on edelleen melkoinen ylpeilyn aihe.

Mun tekisi kamalasti mieli käydä juoksemassa, mutta keho taitaa olla eri mieltä. Ehkä reippailen tohon lähihuoltsikalle ostamaan jotain hyvää (lue: jäätelöä, eiks kylmä toimi hyvin kipeälle kurkulle?).

Kuvat on eräältä lämpimältä päivältä joku aika takaperin kun täällä hitsi vieköön tarkeni shortseissa!! Nyt täällä on viilennyt, mutta mä en oo ehkä vielä ihan sisäistänyt sitä. En sentään enää juoksentele pelkissä shortseissa, mutta en mä kyllä mun parkaakaan ole vielä ottanut esille. Mistä lie tää mun flunssa sit johtuu?

Asudetailsit:

Neule: Sisley
Shortsit: Seppälä
Kengät: Converse
Helmet: lahja ystävältä
Aurinkolasit: Ray Ban Wayfarer

Nyt sitä jäätelöä!

xx,

Anna

Apeuspäivä, mutta onneksi se on ohimenevää

Mä olen jotenkin ollut ihan loppu tänään. Mulle tulee aina välillä, sanotaan että kerran kuukaudessa tällaisia päiviä, kun oon vaan puhki. Oon väsynyt ja apea ilman mitään kunnollista syytä. Voimia ei tunnu löytyvän mihinkään, eikä mikään oikein jaksa innostaa niin kuin yleensä.

Jos olisin saanut valita, olisin nukkunut koko päivän, enkä varmasti olisi poistunut talosta ennen kuin olisi pitänyt lähteä hakemaan lapsia koulusta, mutta meidän siivooja tuli tänään ja jotenkin tuli inhan ahdistunut olo, kun ei saanut olla yksin.

Niinpä raahauduin kaupungille kävelemään, ulkona oli kuitenkin mielettömän kaunis sää. Sinänsä huvittavaa, koska siellä en todellakaan ollut yksin. Mutta silti sain olla rauhassa. Mun ei tarvinnut puhua kenellekään ja sain olla itsekseni omien ajatusteni kanssa.

Erään kosmetiikkamyyjättären kanssa kävin kuitenkin lyhyen keskustelun, jonka tuloksena poistuin kaupasta Cliniquen cc-voiteen kanssa. Mä en tykkää meikkivoiteista, koska musta tuntuu aina että mulla olisi paksu maski naamalla kun käytän niitä (it's only in my head, tiedän). Rakastan keveyttä ja luonnollisuutta, mitä omaan meikkiin tulee. Mun vanha bb-voide (jota olen sitäkin sekoitellut kosteusvoiteeseen, koska sekin tuntui yksinään liian paksulta) vetelee viimeisiään ja jotain pientä tasoitusta mäkin kuitenkin kasvoilleni kaipaan. Katsotaan miten ton kanssa käy.

Kiertelin kauppoja, mutta en etsinyt mitään. (Paitsi mustia nahkahousuja!) Ostin hyvänmakuisen halloum-juusto-patongin, jota mutustin tyytyväisenä junassa matkalla kotiin.

Jotenkin itse miellän nää apeuspäivät sellaisiksi "energiankeruupäiviksi". Mä olen kuitenkin 95% ajasta hyvin iloinen, pirteä ja naiivin innostunut suunnilleen kaikesta. Mut tekee iloiseksi lehtien läpi siivilöityvä auringonpaiste, lintujen laulu, taivaalla näkyvä lentokone, rakkaan ihmisen hymy, onnistunut kuppi kahvia tai se, että saan laittaa lempikengät jalkaan.

Jotenkin tykkään ajatella nää ajoittaiset apeuspäivät sellaisiksi hetkiksi, jolloin oon kuluttanut kaiken henkisen iloisuusenergiani loppuun ja sinä aikana, kun se kerääntyy uudelleen, mä olen jotenkin hiipunut versio itsestäni.

Onneksi tämä, kuten niin monet muutkin asiat, on vain väliaikaista.

Ja kuten eräässä kappaleessakin sanotaan: "only know you've been high when you're feeling low".

Välillä oon ihmetellyt, miksi pitää olla sadetta, että osaisi arvostaa aurinkoa - mä tiedän olevani onnekas saadessani ja voidessani olla niin onnellinen kuin mitä yleisesti ottaen olen ja osaan arvostaa sitä, yleensä juuri niinä hyvin onnellisina hetkinä. Mutta ehkä sitä omaa perus(hyvin)onnellista olotilaansa osaa arvostaa vielä vähän enemmän kun on myös niitä vähän harmaampia hetkiä. Tai ainakin asian osaa nähdä vähän erilaisesta näkökulmasta.

Kuvituksena mun sängynpääty, huoneessa oleva suuri ikkuna ja ikkunasta avautuva maisema puutarhaan - asioita, jotka jokaikinen päivä tuo hymyn huulille.

xx,

Anna

Note to self: on ihan okei mennä joskus aikaisin nukkumaan

Missäköhän sammiossa mä olen taas oikein elänyt kun olen vasta tällä viikolla löytänyt kreikkalaisen jogurtin luvatun maan? Perhe oli ostanut kreikkalaista jogurttia sellaisissa pakkauksissa, joissa tulee mukana pieni osio vadelmakompottia ja niitä kun miksaa, niin on taivaiden aukeaminen ja enkelikuoron laulun kuuleminen lähellä. Ei varmaan yllätä ketään, että mä oon syönyt meidän kaikki jugut.

Mä olen ollut myös tällä viikolla äärimmäisen hölmö ja valvonut ihan tarpeettoman myöhään jokaikisenä iltana. Päivisin oonkin sitten vedellyt päikkäreitä oikein antaumuksella ja samaa kaavaa toistanen myös tänään.

Mutta eilinen valvominen oli enemmän kuin tarpeen, koska kello 00.31 rakas AH ilmoitti ostaneensa lentoliput tänne!! Se saapuu tänne pidennetyksi viikonlopuksi marraskuussa JEEE!

Me ostettiin myös tällä viikolla rakkaan Brysselissä asuvan ystäväni kanssa Eurostar-junaliput, minä Brysseliin ja takaisin ja se Lontooseen ja takaisin. Marraskuusta tulee varsinainen reissukuukausi. Mahtavaa päästä näkemään rakas E ja käymään Belgiassa ja Brysselissä, enpähän ole sielläkään aikaisemmin päässyt vaikuttamaan.

Ja geez, viikon päästä äiti, nuorin pikkusisko ja pikkusiskon paras ystäväkin saapuvat jo tänne neljäksi päiväksi.

Oon myös tänään illalla luvannut leipoa perheelle karjalanpiirakoita. Ja leipomisella en tarkoita sitä, että käyn ostamassa pakastepiirakoita Suomi-kaupasta ja työnnän uuniin vaan mä leivon ne ihan alusta asti ja teen taikinan itse. Jep. En sitten mitään helpompaa keksinyt. Miksen saman tien luvannut tuoda kuuta taivaalta? Perhe on odottanut tosi innoissaan että mä tekisin niille jotain suomalaista ruokaa ja sen sijaan, että olisin tyytynyt lihapulliin, perunamuusiin ja korvapuusteihin, niin minäpä se aion leipaista karjalanpiirakoita. Mä oon tasan kerran aikaisemmin leiponut karjalanpiirakoita: kahdeksan vuotta sitten yläasteen köksäntunnilla. Just eilen hyvä ystävä (joka ensin nauroi itsensä kipeäksi) antoi vinkin, että riisipuuro palaa sitten helposti pohjaan ja että sitä pitää sekoittaa melkein kokoajan. Ihan totta, saanko vedota johonkin tilapäiseen mielenhäiriöön? A-p-u-a.

Ja ainiin. Ylikohteliaat ja söpöt brittimiehet on waaaayyy tooooo overrated.

Nyt on pakko mennä nukkumaan ne päikkärit, ajatukset on kuin puuroa.

xx,

Anna