Mä en malttaisi enää. En hetkeäkään. Mä en ole aikoihin miettinyt (enkä selvästi sisäistänyt) että viikon päästä tähän aikaan mä olen Helsingissä, kotona, ensimmäistä kertaa kahdeksaan viikkoon. Mä olen vaan jatkuvasti ajatellut, että siihen on vielä tosi pitkä aika, turha miettiä sitä sen enempää.
Enkä tähän asti ole vielä kertaakaan halunnut päästä niin kovasti syleilemään Helsinkiä ja rakkaita siellä kuin mitä mä tällä hetkellä haluan. Mä haluan mun rakkaiden luo niin kovasti että melkein sattuu.
Vielä viikko. Viikko. Seitsemän pitkää päivää.
Miten mä maltan mieleni?
Kun äiti ja pikkusisko ystävineen olivat täällä ja tuli lähdön hetki, ei mulla käynyt mielessäkään, että olisin lähtenyt heidän mukaansa. Tuntui maailman luonnollisimmalta asialta halata ja sanoa väliaikaiset heipat ja katsoa perheen katoavan turvatarkastuksen jälkeen kohti lähtöportteja (toki vain kuvainnollisesti, since en oikeasti päässyt perhettäni lentokentälle saattamaan) ja jäädä itse tänne Lontooseen.
Mutta tänään se iski vasten kasvoja.
Mä olen viikon päästä taas kotona. Vietän siellä vain muutaman päivän, mutta yhtä kaikki, mä olen herranjumala viikon päästä kotona!
Mä en kykene käsittämään sitä ja samalla se tuntuu niin sekä niin oikealta että niin väärältä. Lontoo on mulle kuitenkin nykyään se tietynlainen koti, se "ground base", kotiasema, johon palaan päivän päätteeksi. Mutta Helsingillä on niin vahva ja vakaa paikka mun sydämessäni, ettei sitä voi kukaan eikä mikään koskaan syrjäyttää. Vaikka mun fyysinen kotini onkin nykyään Lontoossa, Helsinki on ja tulee aina ja ikuisesti olemaan mun todellinen kotipesäni, mun turvapaikkani, mun todellinen kotikaupunkini.
Mä olen yrittänyt ajatella, miltä musta tuntuu astua koneeseen Heathrowlla ensi lauantaina. Miltä tuntuu astua ulos hyisellä Helsinki-Vantaalla, nousta bussiin numero 615 ja Steissin kautta selvittää tieni Punavuoreen. Miltä tuntuu nähdä mun ystävät ja päästä rutistamaan niitä? Miltä tuntuu hengittää ilmaa Helsingissä? Miltä tuntuu kävellä sisään Tavastialle ensimmäistä kertaa melkein kahteen ja puoleen kuukauteen?
Onneksi se selviää pian.
Joskin, aika ja viikot ovat kuluneet täällä sellaisella vauhdilla, että oon aivan varma, että ensi viikko suorastaan matelee. Toivotaan, että mä olen väärässä.
Kuulopuheiden perusteella Stadi ilmeisesti muistuttaa räntäistä versiota viimeisestä kuvasta, mutta mä en siitä huolimatta malta odottaa pääseväni Suomeen. Vaikka se sitten tarkoittaisi tiskirätin kokoisia räntähiutaleita satamassa vaakasuorassa päin näköä.
Kuvat kahdelta eri päivältä viime kesältä. Toisissa kuvissa lähihoodejani Punavuoresta, toisissa kaikille varmasti tuttu Steissi.
Kaunis, tärkeä Helsinki mulle tärkeine ihmisineen. Pian me taas tavataan.
xx,
Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti