aPod - Suomipainos

Koska olen ystäväpiirissäni laajalti tunnettu erinomaisesta, korvia hivelevän mielekkäästä musiikkimaustani, ajattelin jakaa vähän musiikkitajuani myös täällä.

Suomen kieltä ja suomenkielisiä kappaleita hehkutetaan nykyään aivan liian vähän, etenkin kun kyseessä on kuitenkin lähes kuoleva kieli.

(Taustatiedoksi: Tapasin täällä erään henkilön, joka kysyi mistä olen ja mikä mun äidinkieli on. Kerroin olevani Suomesta ja heittäväni sujuvimmin läppää suomeksi. Tämän tietoiskun jälkeen hän kysyi, puhutaanko suomea muualla. Vastasin, että eipä oikeastaan. "Kuinka paljon Suomessa asuu ihmisiä?" -Viisi ja puoli miljoonaa. "Mutta eikö teitä sitten pelota kielenne puolesta? Eikö se ole kuoleva kieli?")

.....että nyt sitten kaikki yhdessä rakkaan, kuolevan kielemme puolesta liputtamaan! Ilmeisesti reilut viisi miljoonaa ihmistä ei riitä pitämään kieltä elossa.

....siis ihan totta, en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, joten kompromissinä valitsin sellaisen "ööö MITÄ?" -tuijottavan, hämmentyneen ilmeen. Nyt tietää sitten kyseinen henkilökin, ettei suomi ole ihan "loppu lähestyy" -kielilistan kärkipäässä. Taas on maailmassa yksi vähä fiksumpi ihminen, ei ole kuulkaa helppoa olla tällainen yhden naisen sivistyskaarti.

Ja kun itsenäisyyspäiväkin jo kolkuttaa ovella, aion tänään keskittyä vain suomalaisiin populaarikulttuurin helmiin. Vaikka tuota mainiota pienen, mutta sitäkin rakkaamman Pohjoismaan syntymäpäivää ei täällä ihan samassa mittakaavassa juhlistetakaan kuin siellä kotimaassa, en itse ajatellut joulukuun kuudetta täysin skipata.

(Lue: luultavasti lipitetään viiniä ja parannetaan maailmaa mun lempparityttöjen kanssa)

Mutta otetaanpa silti pieni varaslähtö aiheen tiimoilta.

Varaslähtö jää tosin vain kirjoitusasuksi, koska juoksijaksi musta ei just nyt ole. Olen nimittäin paraikaa pienellä kipulääkekuurilla, koska onnistuin viime viikolla ilmeisesti ylirasittamaan vasemman polveni. Polvea vihloi perjantaiaamuna viikon neljännelle lenkille lähtiessäni, mutta laskin sen vain lihaskipujen piikkiin. Reidet kun oli muutenkin jumissa kun oon rääkännyt niitä. Vuorokautta myöhemmin sain huomata, ettei tainnut olla pelkkä pikkuinen lihaskipu kyseessä. Sunnuntaina kävely, etenkin portaita alas tai ylös, oli hyvin tuskallista, enkä pystynyt laskemaan polvelle kunnolla painoa. Onnistuttiin kuitenkin viettämään kiva päivä minua lauantaina tervehtimään saapuneen brysselittäreni kanssa. Kaunis blondiinoni lähti sunnuntai-iltapäivällä takaisin Belgiaan (vinkkiviitoset Brysseliin -postaus coming up!) ja siinä metroon vaappuessani päätin mennä National Portrait Galleryyn. Kyllä, kävelemään ympäriinsä vammaisen polveni kanssa, hieno päätös Anna. Ihan vain koska kieltäydyin viettämästä kaunista sunnuntaipäivää kotona neljän seinän sisällä, sattui polveen tai ei.

Tykkäsin edellä mainitusta muotokuvagalleriasta kovasti. Siellä oli aika rauhallista ja kulutin lähes kolme tuntia erilaisia muotokuvia tuijotellen ja ihaillen. Yksin museoissa käyminen on vaan parasta. Saa edetä juuri niin loogisessa tai epäloogisessa järjestyksessä kuin itse haluaa ja kaikkein kivoimpien kuvien kohdalle saa pysähtyä moneksi minuutiksi, jos siltä tuntuu.

Mulle tulee aina kaikissa museoissa järjetön mielihalu päästä kokeilemaan sitä teoksen pintaa. Jotenkin se ajatus, että koskettaa jotain, mikä on ollut mahdollisesti jopa monta sataa vuotta olemassa ja jota vuosisatoja sitten eläneet ihmiset ovat katselleet aivan kuten minä nyt joulukuussa vuonna 2013, on mieletön ja pään sisällä vaan kihelmöi. Sitä tuntee itsensä niin pieneksi ja kuitenkin eläväksi. Mä oon aina tosi häikäistynyt kun mietin noita.

Museot on vaan tosi vau.

Seuraavaksi museoista musahommiin.

Löysin oman pikkujoulubiisini tossa pari päivää takaperin.

Mä en tiedä mikä mua tässä biisissä lämmittää eniten: biisin sanoma (no se "joulu sinkkuna, muttei lonelyna" -kohta tietenkin), sujuva fingslishin käyttö (kts. edelliset sulkeet), se, että siinä mainitaan mun kaksi lempparisuomikaupunkia vaiko tajunnanräjäyttävä Wham! -suomennos biisin loppupuolella.

Ehkä ne kaikki yhdessä. Propsit myös useista leopardiasusteista. Jätkäthän on vielä kaiken lisäksi trendikkäitäkin.

Kuten jo naamakirjassa eräällä ystävälleni julistin, on olemassa hyviä biisejä, on loistavia biisejä ja sitten on täysin päättömiä, kreisejä "ei-mitään-järkeä-mutta-silti-tää-on-niin-huikee-etten-kestä" -biisejä.

Nyt voi sitten arvailla, mihin kategoriaan nää kaksi seuraavaa kuuluu.




"Joulu sinkkuna, muttei lonelyna, omanlaisia, kaikki kuninkaita"

Siis onhan toi nyt vaan aivan järkyttävän hieno biisi.

Seuraava biisi on erityisen merkityksellinen mulle ja wifey-AH:lle. "What does the fox say" oli meidän kahden popitetuin biisi sen neljän päivän ajan kun AH oli käymässä täällä. Ja voitte vaan kuvitella mikä riemu siitä repesi kun löydettiin Topshopista jonkun japanilaisen merkin valmistamia (ja snadisti suolaisen hintaisia) eläinhaalareita! Sitä naurun määrää, joka raikasi sovarissa kun AH riehui harmaana kissana ja minä kettutamineissa. Molemmilta löytyi hupusta vanhaan kunnon nousevan auringon maan tyyliin animesilmätkin.

Ja meillä oli molemmilla hännät!!

Ne haalarit olisi ihan totta maailmankaikkeuden paras uuden vuoden asu. Ei tiukkoja kimallemekkoja, ei korkeita korkoja vaan ihan reilusti XL-kokoiset haalarit päälle ja baanalle.

Tää haalari-idea kuuluu ehdottomasti samaan sarjaan kuin meidän viime kesänä toteutettu ex tempore "ostetaan aleista molemmille samanlaiset rumimmat housut, jotka löydetään, saksitaan ne shortseiksi ja lähetään kemuttamaan" -idea. Kyseinen päivä ja ilta oli kyllä yksi hauskimmista ja onnistuneimmista naismuistiin. Onnea on ystävät, jotka tarttuu hulluihin ideoihin yhtä suurella antaumuksella ja innolla kuin Makuunin irtokarkkeihin tai hyvään pullaan.

Me ehkä ihan totta tarvitaan noi haalarit.

Toi biitti on about yhtä tarttuva kuin flunssa syyskuussa. Ja kyllä multa lähtee isot taputukset noille suomennoksille ja videon toteutukselle. Suomi go-go!

Pohjolassa me otetaan itsemme toisinaan ehkä vähän turhan vakavasti ja just tälläiset videot on omiaan piristämään pimeää syksyä JA muistuttamaan siitä, ettei kaikkea tarvitse eikä pidä aina ottaa niin vakavasti. Mä jaksan aina vaan ihmetellä niitä, jotka nillittää jostain huonosta laadusta tai ei-ihan-oopperatasoisesta-lauluäänestä. Siis hyvänen aika, nyt sitä nutturaa tai krakaa vähän löysemmälle, täähän on niin kieli poskella tehty kuin vain mikään voi olla!

Ei ne partiolaiset todellakaan oo ihan turhia janttereita, jotka vaan kauppaa joulukalentereita ja käyttää värikkäitä huiveja.




"Kala pul" on muuten eräs omista henkilökohtaisista suosikkikohdistani.

Ihana, ihana suomen kieli. (Ja tämä ei sitten ollut sarkasmia.)

Enpä oo ennen tätä (ja alkuperäistä) biisiä kuunneltuani miettinyt, että mitä kettu oikeasti sanoo. Aika äänettömiä kavereita taitavat olla.

Mukavaa keskiviikkoa!

(Ja ei kuulkaa kestä kiittää näistä musavinkeistä!)

xx,

musiikkialan ammattilaisenakin joissain piireissä tunnettu Anna

ps. Entryn ensimmäinen kappale oli sitten sarkasmia capslockilla. Kukaan ei ikinä anna mun toimia dj:nä (ellei kyseessä sitten oo joku special case such as mun läksärit), koska kuulemma mulla on vaan yksinkertaisesti maailman kehnoin musiikkimaku. Kannan tätä viittaani hyvin ylpeänä.

pps. Kertokaa mulle, että jonkun muunkin mielestä Joulu Sinkkuna -biisissä esiintyvä Koditon Mies ja toi Ylviksen Kettu on ihan samannäköisiä?? Mä oon aika varma, että ne on vähintään kaksoset, jos ei yksi ja sama henkilö.

ppps. Oon tosi yllättynyt, jos tän postauksen myötä en muka saa "tule meille töihin kappalekriitikoksi" -tyyppisiä työtarjouksia levy-yhtiöiltä.