Brysselin-terveiset

Vaikka matkastani on kulunut jo melkein kolme kuukautta, ovat muistikuvat reissusta mielessä paljon tuoreempina kuin esimerkiksi lähikaupasta löytyvät -50% alennuksessa olevat joulusuklaiden jämät.

Kun sanotaan, että Belgia on tunnettu suklaastaan, ei liioitella yhtään. Brysseli suorastaan tulvi erilaisia, pieniä ja suuria, kaikennäköiseen, -muotoiseen ja -makuiseen suklaaseen erikoistuneita putiikkeja. Mekin tottakai käytiin muutamassa ja yhdestä ostin tuliaisiakin kotiin (itselleni, kröhöm. Oli muuten hyviä, siis TODELLA HYVIÄ suklaita).

Vietin tosiaan kaksi päivää tuossa muun muassa EU-pytinkeihin erikoistuneessa piskuisen eurooppalaisen maan pääkaupungissa marraskuun puolivälissä. Rakas ystäväni asustelee kaupungissa ja kun junamatka Lontoosta Brysseliin kestää saman verran kuin junamatka Helsingistä Turkuun, mikä ainakin mun korvaan kuulostaa jotenkin hölmöltä, kyseessä kun on kuitenkin valtion vaihto (matka-aika on kaksi tuntia, jos joku ei ole harrastanut junailua yhtä aktiivisesti kuin allekirjoittanut). Lippujen varaamista ei siis kovin paljon tarvinnut pohdiskella. Sitäkin kauemmin olen sitten ihmetellyt noita keski-Euroopan lyhyitä välimatkoja. En vaan pääse tosta yli.

Mutta niinpä eräänä lauantaiaamuna heräsin kello aivan-helvetin-liian-aikaisin ja muun perheen vielä nukkuessa hiivin ulos viileätä aamuyön ilmaa haistelemaan. Puoli kuudelta hyppäsin bussiin ja matka King's Crossille sujui yllättävän kivuttomasti ottaen huomioon aikaisen ajankohdan. Metrosta ulos hypätessäni kiitin hiljaa mielessäni brittiläisiä heidän selkeistä kylteistään, sillä metrolaiturilta köpöttely itse St. Pancraksen juna-asemalle sujui kylttejä seuraten oikein helposti. King's Crossin metroaseman nimihän on kokonaisuudessaan King's Cross St. Pancras ja kansainväliselle St. Pancrakselle kävelee tunneleita pitkin todella nopeasti ja kivasti (paitsi jos olet polvivammainen kuten minä kaksi viikkoa myöhemmin ystävääni Brysselin-junaan saattaessani, jolloin kävely mistä tahansa mihin tahansa on hidasta, ajoittain kivuliasta ja vähintäänkin hölmön näköistä).

Itse asemalla kotona tulostamani lippu näytettiin koneelle, joka avasi portit kohti passintarkastusta. Passia vilautettuani tsekkasin kellon ja koska junani boordaus ei ollut vielä alkanut, en myöskään tiennyt laituria eli saatoin rauhassa kävellä rynnätä läheisen Caffe Neron edestä löytyvään jonoon, jossa pari(sataa) muutakin matkalaista jonotti tuota aamun ensimmäistä kofeiiniannostaan. Valitsin itselleni voileivän ja mustikkaisen mysli-jogurtti-sekoituksen sekä tietysti ison kahvin americanon maidolla, koska Englannissa ei tiettävästi tunneta termiä "yks tavallinen kahvi". Höyryävän kuuma americano ja eväät hyppysissäni kävelin junaan omalle ikkunapaikalleni, hymyilin vieressäni istuvalle kiinalaistytölle ja ryhdyin nauttimaan aamupalaani.

Mä tykkään tosi paljon junalla ja lentokoneella matkustamisesta. Mä valitsen aina, silloin kun se suinkin on mahdollista, ikkunapaikan. Moni pieni asia ei turhauta mua enempää kuin lentäminen lentöyhtiöillä, jotka ei anna sun tehdä check-iniä netissä etukäteen (tai sitten siitä veloitetaan ihan turhaa rahaa, jota en ihan vaan jukuripäisyydestä periaatteesta maksa). Mulla on kuitenkin tähän mennessä käynyt tosi hyvä tuuri ja oon päässyt aina istumaan ikkunapaikalle, yhtä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta.

Mä myös nautin yksinäni matkustamisesta. Ne on mulle samanlaista laatuaikaa itseni seurassa kuin vaikkapa kotona sängyn pohjalla löhöäminen ja päiväunelmointi. Onneksi tsekkasin Eurostarin sivut ja huomasin, että oma istumapaikka on mahdollista valita itse ja vieläpä veloituksetta (JESSS!). Mä liputan ikkunapaikan puolesta siksi, että nautin aivan tolkuttomasti kun saan katsella ulos ikkunasta, näkyi siellä sitten peltoja tai loputtomalta vaikuttava, hattaramainen pilvipeitto ja satunnaisia muita lentskareita. Koen, että ikkunapaikalla istuessani mulla on sen matkan ajan sellainen oma pieni "nurkkaus", johon kukaan ei pääse mua häiritsemään, etenkin jos matkustan yksin, mitä on viime aikoina tullut harrastettua oikein urakalla.

Brysseliin matkaaville muuten sellainen sisäpiirin vinkki, että kaupungissa on hyvin edullista yöpyä viikonloppuisin tasokkaassakin hotellissa. Hotelleja arkipäivisin kansoittavat EU-työntekijät kun ovat kukin lennähtäneet kotiseuduilleen ja kaupunki hiljenee ja sitä myöten myös suurin osa hotelleista. Me yövyttiin neljän tähden hotellissa ja maksettiin yhdestä yöstä 62,10 euroa. Yhteensä. Eli kolmekymppiä per naama. Aamupala ei meidän hotlassa kuulunut hintaan, mutta mä olin silti aika tyytskäri tohon meidän valintaan. Huone oli aika iso ja siisti ja sängyt oli mukavia. Ja siellä oli nätti vessa!

Vaikka me käveltiin tosi paljon, mä ostin kuitenkin sellaisen kymmenen kerran matkakortin, joka maksoi about 13e eli ei todellakaan kallista lystiä. Se kelpasi ainakin metroissa ja busseissa. Muita kulkuneuvoja me ei ehditty edes käyttää, mutta eiköhän sillä pääse ajelemaan paikallisissa sporissakin (jos niitä edes kaupungista löytyy, faktoja mulla ei aiheesta ole antaa).

Hollantia puhun yhtä sujuvasti kuin kiinaa (eli en lainkaan) ja ranskaakin osaan vain ne oleellisimmat eli oui, non, merci, sil vous plais, pardon ja excusez-moi. Mutta niillä pärjäsi tosi hyvin!

(Saatoin tosin hoitaa about kaiken asioinnin englanniksi tai sitten rakas ystävättäreni hoiti asian ranskaksi. Mutta kaiken kaikkiaan sain paljon hymyilyä ja hyväksyviä katseita osakseni kun yritin edes vähän tunkea ranskaa johonkin väliin. Jos muistatte, kuinka Carrie liversi ranskaa Pariisissa Sinkkisten tokavikassa jaksossa, mä hoidin homman aika samalla tavalla. Hieman onnettomasti mutta yritys ja hymyilyn määrä kompensoivat taidon puutetta.)

No mitä nähtävää Brysselissä sitten on? Me käytiin Grand-Placella, keskiajalla rakennetulla aukiolla, joka oli tosi kaunis kaikkine yksityiskohtineen. Aukiolta löytyy kaupungintalo ja muutenkin sitä ympäröivät rakennukset on upeita. Parin nurkan takaa löytyi myös Manneken-Pis eli pissivä poikapatsas, joka vastoin ennakko-odotuksiani oli tosi pieni, reilun puolen metrin pituinen. En tiedä miksi mä olin kelannut, että se olisi isompi. Sain myös kuulla, että kyseiselle patsaalle kuulemma puetaan vaatteitakin aina juhlapäivinä ja että pikkuherran asukokonaisuuksien määrä on kolminumeroinen. Kaikkea kanssa. (Hyvä mun on täältä huudella kun itse kuulun kansaan, joka pakkomielteisen uskollisesti lakittaa maan pääkaupungissa sijaitsevan naispatsaan aina huhtikuun vikana päivänä.)

Me käveltiin tosi paljon ympäriämpäri ja ystäväni esitteli mulle kaikkia mahdollisia rakennuksia. Oli kirkkoa ja isoa oikeustaloa ja jotain parlamenttirakennuksia. Kannattaa hommata jostain keskustan kartta (rautatieasemalta ehkä löytyis?) ja vaan kävellä paljon ja pitää silmät auki ja nauttia keskieurooppalaisen kaupungin hulinasta. Eihän Brysseli mikään Lontoon tai Pariisin kaltainen vilkas metropoli ole, joskin kuulemma arkisin riittää menoa ja meininkiä kun EU-rakennuksissa ahertava työntekijöiden joukko valtaa kadut ja "voi sitä ruuhkan määrää, bussilla esim. on ihan turha yrittää ehtiä ajoissa minnekään". Käyskenneltiin myös hiukkasen keskustan ulkopuolella olevan, ilmeisesti afrikkalaisvähemmistöjen kansoittaman asuinalueen ohi. Siellä on kuulemma rento ja afrikkalaisittain paikallinen meininki toreineen kaikkineen. Nyt ei kuultu muuta kuin etäistä samba-rummun soittoa ja iloista taustamusiikkia.

Ja tietenkin kun kaksi neitihenkilöä on liikenteessä, koluttiin me vähän myös paikallisia shoppailukatuja. Niistä kaikkein isoin, jonka varrelta löytyivät kaikki perushenkkamaukat sun muut ketjuputiikit, on ihan keskustan tuntumassa (jos yhtään muistan oikein). Koska oli lauantai, ihmisiä oli aika paljon liikenteessä eikä juurikaan jaksettu tunkea sisään itse liikkeisiin. Yhdessä liikkeessä (WE oli putiikin nimi) kuitenkin käytiin ja sieltä itseasiassa löysin kauniin, mustan, löysähkön neuleen vajaamittaisilla hihoilla ja pitsikoristeisella selkämyksellä. Ja ihan sattumalta. Ja se on edelleen ihan lempparivaate. #winning

Illalla etsittiin meidän hotellin läheltä paikallinen Alepa ja ostettiin vähän naposteltavaa. Oli hauska nähdä, millainen on paikallinen ruokakauppa. Ei mun mielestä eronnut juurikaan Lontoosta, myös Brysselissä ruokakaupat (tai ainakin toi yksi) olivat melko edullisia. Me ostettiin kaikkea perusmättöä: vähän aamupalaa ja tietenkin karkkia, suklaata ja pari siideriä. Ystäväni suositteli mulle paikallista vadelmaolutta. Ostin, maistoin ja tykkäsin! Voin kuitenkin melkein vannoa, että kukaan oikeasti oluesta pitävä ei sitä suostuisi juomaan. Allekirjoittanuthan ei siis juo tavallista olutta, se maltainen maku ei vaan uppoa, mutta mä olen noiden alkoholijuomien suhteen muutenkin tosi nirso mulla on vain hyvin kehittynyt makuaisti.

Brysselissä kannattaa maistaa paikallisia le vohveleita. Lupaan, kyseisiin paikallisiin herkkuihin tuhlatut roposet eivät mene hukkaan. Huom! Saattavat aiheuttaa vakavaa riippuvuutta. Kun maistelet niitä viidennen kerran ja olet jäänyt koukkuun noihin sokerisen ihaniin paistettuihin taikinanpaloihin ja sadattelet, miksei vatsalaukkusi ole isompi, muista, että sinua on varoitettu. Ja kyllä, sokerisen ihaniin, koska eihän kukaan voi syödä vohveleita muun kuin kermavaahdon/mansikoiden/suklaakastikkeen/lisää vapaavalintainen hampaita syövyttävä ainesosa kanssa. Jos haluaisin suolaisia vohvelin täytteitä, voisin samantien syödä oikeaa ruokaa.

Ja koska ruoka on rakkautta ja kaltaisiani ruokafanaatikkoja on varmasti muitakin, ilahdutan teitä pienellä ruokafaktalla. Tiesittekö, että le pommes frites eli kavereiden kesken ranskalaiset tai vielä oikeammin ranut ovat alunperin belgialainen keksintö? Ekan maailmansodan aikana jenkit (mukana saattoi olla myös jengiä kanaalin takaa eli Briteistä) rantautuivat Belgiaan pelastamaan maailmaa (jälleen kerran, ahkeria kavereita), mutta tyypit kelasivat olevansa Ranskassa (belgialaiset tosiaan puhuvat myöskin ranskaa, joten annettakoon erhe pojille anteeksi) ja näin ollen loogisesti nimesivät saamansa öljyä tirisevät perunaherkut "ranskanperunoiksi". Loppu on historiaa.

Multa tosin jäi jonkin mielenhäiriön takia (lue: vatsa jatkuvasti täynnä vohveleita) paikalliset ranut maistamatta. Mutta ovat kuulemma hyviä!

Tokana päivänä me syötiin aamupalajugut ja -croissantit hotellihuoneessa, jonka jälkeen luovutettiin huone. Meidän hotlassa, kuten about kaikissa muissakin, sai jättää tavaransa ilmaiseen säilytykseen, mikä oli hyvin jees. Sitten me ajeltiin metrolla katsomaan belgialaisten omaa Riemukaarta. (Mua hämmensi, koska toihan on melkein fancympi kuin Pariisissa nököttävä toverinsa. On oikein kolme oviaukkoakin ja heppavaunut, kaikki käsittääkseni Belgian hehkutukselle omistettu. Jos ajateltais homma vähän nykyaikaisemmin, tossahan voisi siis tavallaan ton vaunusommitelman tilalla olla esimerkiksi teksti "Belgia rocks". Tavallaan. Mutta ehkä noi vaunut ja hepat on ihan okei.)

Riemukaaren vieressä oli molemmille maailmansodille omistettu ilmainen(!!) museo, johon tietysti mentiin. Se oli hieno ja vaikuttava, niin kuin museot yleensä ovat. Oli myöskin jännittävää huomata, kuinka WWI:n ja WWII:n käytetyillä aseistuksella oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Kuitenkin kaikista aseista sun muista huolimatta sekä mun että ystäväni mielestä koko museon kamalin asia oli toisessa maailmansodassa käytetyt kaasunaamarit. Tiedättekö, ne sellaiset, missä silmien paikalla on isot mustat mollukat ja nenän kohdalta lähtee sellanen "kärsämäinen" asia. Kuulostaa näin kirjoitettuna lähinnä hauskalta, mutta kun sellainen tuijotti siinä vitriinin toisella puolella, teki mieli vain siirtyä äkkiä pois. Se tekee ihmisestä niin epäinhimillisen ja sieluttoman näköisen, että ihan hirvittää. Mutta voisi kuvitella, että se on ehkä ollut osatarkoituskin, tai ainakin iso plussa, kun miettii, että niitä käytettiin aikoinaan mm. keskitysleirien kaasukammioissa. Hrrr.

Ulkoilma ja välillä pilvien takaa vilkuttava aurinko tekivät hyvää ton jälkeen. Sotamuseon vierestä löytyi myös automuseo, johon me a) ei menty tai b) ei menty.

Nelipyöräisten sijasta käytiin ihailemassa paikallista Buckingham Palacea eli kuninkaanlinnaa.

Mitäköhän muuta? Tintin ystäville ei-varmaan-kovin-yllättäviä riemu-uutisia: Tinttiä löytyy joka lähtöön, kyseiselle herralle omistettuja kauppojakin näkyi olevan useampi. Ja ystäväni mukaan paikallista hanavettä saa kuulemma huoletta juoda, mutta se ei välttämättä maistu kovin hyvältä. Ja jos hummaamaan haluaa lähteä (me jorattiin tasan omassa hotellihuoneessa, sen verran väsähtäneitä oltiin), ystäväni kertoi, että häntä oli kehoitettu olemaan varovainen liikkuessaan yksin myöhään illalla/yöllä eli maalaisjärkeä vaan matkaan mukaan.

Kuuleman mukaan Brysselissä sataa paljon, mutta meillä (tai no mulla) kävi tuuri, koska mun reissun aikana ei satanut juuri lainkaan. Ainoastaan sunnuntaina pari tuntia ennen lähtöä piskotteli vähän. Ilmeisesti sateettomuus on noilla mestoilla aika harvinaista, joten siihen kannattaa varautua.

Tää oli ehkä kautta aikain surkuhupaisin "täsois tää rysseli" -opasta leikkivä teksti, koska mulla ei, kuten tekstistäkin kävi ilmi, ole mitään tietoa juuri minkään kadun tai paikan nimistä, koska lammasmaisesti vain seurasin paikallista oppaana toiminutta ystävääni, enkä jotenkin yhtään jaksanut edes stressata asiasta. Välillä toki silmäilin karttaa pysyäkseni about kartalla (hehe) siitä missäpäin kaupunkia me kuljetaan, mutta muuten meni kaikki ihan ohi. Se onkin ehkä ainoa huono puoli siinä, ettei itse tarvitse päättää mihin mennään. Ystäväni toki tiedusteli mielipidettäni viikonlopun ohjelmasta etukäteen, mutta mä totesin, että luotan hänen makuunsa ja että hän kaupungin tuntevana johdattakoon minut omasta mielestään kivoihin paikkoihin. Enkä pettynyt.

Lyhyestä virsi kaunis: itse pidin Brysselistä kovasti, kaupunki yllätti positiivisesti. 

xx,

Anna

pps. Brysselissä mitkään isot kaupat eivät ole sunnuntaisin auki. Ei siis myöskään yksikään vaatekauppa taikka muu vastaava liike. Se kannattaa ottaa huomioon, jos suuntaa kaupunkiin viikonlopuksi ja ajatuksena on päästää sisäinen shoppailijansa valloilleen.

Arkipäiväisistä taiteen muodoista se kaikkein oivin: kynsien lakkaus

Mä en ole ikinä kokenut olevani kovin taiteellinen. Mä en osaa laulaa, en sitten yhtään (tämä fakta ei tosin estä mua laulamasta, mutta nämä luritushetket säästän kodin seinien sisäpuolelle) enkä ole muutenkaan järin musikaalinen (joskin pianoa soitin Saksassa vuoden verran ja tykkäsin siitä ja vaikka lukion aloittamisen myötä soittaminen jäi, rakkaus piano-musiikkiin elää vahvana edelleen). Enkä myöskään ole ikinä tykännyt kuviksesta, koska en ole kokenut olevani kovin hyvä siinä. Joskus nuorempana piirsin Disney-prinsessoja mallista (!!! toim. huom. mallista, en siis läpi) ja niistä tuli tosi kivoja, mutta muuten kynillä tai maaleilla tuhraaminen ei oo ikinä ollut mun juttu. Ei siis tule varmaan yllätyksenä, että myöskin ompelu- ja kutomishommat ovat jääneet aika vähälle sen jälkeen kun kasiluokan jälkeen se ei ollut enää pakollista.

Ainoa paikka, jossa mun so-called taiteellisuuteni on koskaan puhjennut kukkaan, on teatterin lava. Aloitin nuorisoteatterin viidennellä luokalla, jolloin vanhemmat kysyivät, haluaisinko mä harrastaa jotain. Siis uinnin ja maailman ahkerimman kirjatoukkailun lisäksi. Musta tuntuu, että armaat huoltajani vähän pelkäsivät, että mä nörttiydyn ulkomaailmasta ihan täysin, sillä kirjasto oli käytännössä katsoen mun toinen kotini. Mä raahasin viikoittain kilokaupalla kirjoja kotiin ja rakastin lukemista. Ja lukeminenhan ei oo järin seurallinen harrastus.

Jompikumpi vanhemmista oli nähnyt lehdessä ilmoituksen paikallisesta nuorisoteatterista, luultavasti tuulettanut päänsisäisesti kun sanoin että "okei, voin mä kokeilla, se vois olla kivaa" ja kuskannut mut teatterille tyytyväisenä tyttären tulevasta sosiaalistumisesta. Ja siitä se ajatus sitten lähti. "Kino", josta vastoin ennakko-odotuksiani tuli kaikkien aikojen rakkain harrastukseni, jatkuikin pitkälle lukioon. En lähde tässä nyt pohtimaan, osaanko mä näytellä vai en, mutta oi ja voi miten paljon mä aloin nauttia esiintymisestä. Lisäksi löysin nuorisoteatterin ryhmästäni itselleni eräänlaisen kakkosperheen, josta tuli tärkeä osa mun elämääni. Ja mä oon aika varma, että nuorisoteatterilla on ollut suuri rooli siinä, että hiljaisesta, vähän ujosta kirjaviisaasta Annasta tuli se eläväinen, puhelias ja supersosiaalinen nuori nainen, joka parhaillaan naputtelee tätäkin tekstiä.

(Ja jos joku niistä rakkaista ystävistäni, jotka tapasin vasta lukiossa, lukee tätä, niin kyllä: mä olen ihan oikeasti joskus ollut hiljainen ja ujo.)

Nuorisoteatterin lavalla mun sisäinen narsistini (eiks kaikki bloggaajatkin oo narsisteja vai miten se stereotypia nyt menikään?) pääsi varmaan valloilleen "Oo, kaikki kattoo mua. Kattokaa mua, kattokaa mua!" ja paluuta ei ollut. Ja sanotaanko nyt sitten vaikka niin, että sen jälkeen en ole juurikaan kuvaillut itseäni sanalla "ujo".

Ja siis uskokaa tai älkää, kaiken tämän läväyttäminen näppäimistön kautta tähän ruudulle lähti siitä, kun lakkasin pari päivää sitten kynnet ja tänä aamuna katselin niitä (tää lakkaus on oikeesti tosi kiva) ja muistin äidin kerran nähneen mun kynsienlakkaus-operaation ja todenneen että "Kukaan ei varmaan lakkaa kynsiään niin täydellisen keskittyneesti ja harmonisesti kuin sä". Aloinkin sitten pohtia, että tottahan se on: niinkin yksinkertainen ja arkipäiväinen asia kuin kynsien lakkaus on mulle eräänlainen taiteen muoto. Mun ajatukset juoksee tosi vikkelästi ja eksyy kolmessa sekunnissa aiheesta, kuten tästä postauksestakin saattaa jo päätellä. Aloin tosiaan pohtia kynsien lakkausta taiteen muotona, sitten taidetta ja omaa anti-taiteellisuuttani ja sitten voittekin aloittaa tän postauksen lukemisen alusta.

Mutta jos ootte pysyneet kärryillä, saatte täältä kaksi peukkua ja pienet seisovat aplodit. Edes kaikki mun kaverit, joiden kanssa sentään puhun kasvotusten, ei meinaa aina pysyä mun ajatusjuoksun perässä. Itsekin meinaan välillä hengästyä.

....Niin siis mä olin puhumassa kynsien lakkaamisesta.

Mä en todellakaan lakkaa kynsiäni joka päivä, yleensä ehkä kerran viikossa, mutta sitten kun mä niitä lakkaan, niin siihen saattaa kulua useampi tunti. Ja en todellakaan vitsaile taikka liioittele. Ensin vanhan lakan poisto, kynsien viilaus ja muotoilu, aluslakka, värillistä lakkaa kerros tai useampi ja päällyslakka. Ja joka välissä huolellinen lakan kuivattaminen. Avainsana koko hommassa on huolellisuus. Yleensä touhuan lakkailun aikana ja etenkin lakan kuivumista odotellessani jotain pientä, such as keitän kahvia tai kehitän lääkettä aidsiin tai luen kirjaa tai puhun puhelimessa.

Mä r-a-k-a-s-t-a-n kynsien lakkaamista. Vaikka mä en todellakaan taituroi mitään monimutkaisia kuvioita mun kynsiin, musta on ihanaa huolellisesti sivellä lakkaa kynsiin ja ihailla täydellistä lopputulosta. Mulle omien kynsien lakkaaminen on taidetta ja oikeastaan myös aika terapeuttistakin.

Tosin myönnettäköön, mä olen oikeastaan aika tylsä kynsien lakkailija. Kuten kuvasta näkyy, mä käytän vain erilaisia vaaleanpunaisen ja tumman pinkin sävyjä, ja tietenkin kirkkaanpunaista. Ja sitten mulla on myös ihanaa kultaista glitter-lakkaa. Ja valkoista lakkaa löytyy ranskalaisen manikyyrin tekoa varten. "Booooooring!" / "No yh, onpas tyttömäistä" , saattaa joku huudella ja oikeassa olette. Ei mustaa, ei sinistä, ei vihreää. Ei siksi, että inhoaisin kyseisiä värejä, vaan enemmänkin siksi, että koska mä pukeudun tosi neutraaleihin sävyihin (muutamaa poikkeusvaatekappaletta lukuunottamatta), musta on ihanaa, että niinkin pieni yksityiskohta kuin kynnet kuvastaa mun päänsisäistä "lil' miss candy floss vaaleanpunaiset sydänlasit päässä" -ajatusmaailmaani.

Essie ja OPI on oikeastaan ainoat lakkamerkit, joita mä käytän. Oon todennut molemmat hyvälaatuisiksi ja itselleni sopiviksi. Sudit on molemmilla merkeillä kivoja, juuri sopivan leveitä. Ja lakkojen väritarjonta on molemmilla melko ruhtinaallinen. Lisäksi mä nautin kovasti uusia lakkasävyjä etsiessäni lakkojen nimille hihittämisestä, ne on (etenkin Essien lakoilla, joita santsasin jokusen Lontoosta) usein tosi oivaltavia ja hauskoja (madison ave-hue tai wife goes on, anyone?).  Pysyvyydestä mulla ei ole edes yhtä valituksen sanaa, mutta toki en tiedä johtuuko se hyvälaatuisista lakoista vai mun natsimaisesta step-by-step -lakkausmetodistani. Ehkä molemmista.

Kuvamateriaalina toimii, ta-ta-taa, mun tämänhetkinen kynsilakkaukseni ja sen luoneet neljä lakkaputelia. Ekalla kuvalla ei ole niin minkään maailman järkevää funktiota, mutta sellainen löytyi siitä huolimatta kameran kätköistä. Oli muuten harvinaisen pönttö olo kun otin kuvaa mun kädestä.

xx,

Anna

ps. mulla oli jostain syystä koko ajan ihan kamala mielihalu kirjoittaa kynsilakan sijaan kynsilaukka ja tirskuin kyseiselle sanalle vaikka kuinka pitkään. Etenkin kun kynsilaukkahan tarkoittaa valkosipulia ja eikä sillä näin ollen ole oikeastaan mitään yhteistä kynsilakan kanssa.

pps. Kelatkaa nyt, kynsilaukka. Hehehehheheheh.

"Nauti, tyttö, nauti. Ja rakasta elämää."

Mä olen jo pitkään ollut stressaantuneempi kuin ehkä koskaan aikaisemmin elämässäni. Viime kevät pääsykoestresseineen liippasi aika läheltä, mutta (ikävä kyllä) tää kaiken kattava stressitila, joka mua on jo aivan liian kauan vainonnut, vie voiton siitäkin.

Mä oon, välillä tahtomattanikin, hyvin kokonaisvaltainen ihminen. Mä oon joko kaikki tai en mitään. Kun mä olen onnellinen, mä hehkun ja säteilen ja olen sitä jokaisella pienellä aivon ja kehon sopukallanikin. Ja kun mä olen stressaantunut.... Niin no, päätelkää itse.

Mä olen viime aikoina pohdiskellut (tähän pitäisi kai kirjoittaa jotain superdiippiä, kuten "maailmanrauhaa, elämää ja sen tarkoitusta", mutta enpäs kirjoita) ensi syksyä. En siksi, koska olisin kiinnostunut siitä, millaisia vaatteita mä käytän ensi syksynä (vaikka olen mä vähän utelias, se myönnettäkööt) vaan siksi, koska mä mietin, missä mä silloin aloitan opiskeluni.

Mä olen viime aikoina uinut synkemmissä ajatuksissa kuin itse edes haluaisin myöntää. Olen tuntenut olevani hukassa samalla kun kaikilla mun ympärilläni tuntuu olevan kompassit kasassa ja suunta selvillä. Mä pallottelen edelleen opiskeluvaihtoehtojen välillä kun ikätoverit samaan aikaan valmistuvat jo maistereiksi. Miten on mahdollista, että kaikki muut tuntuvat tietävän, mikä koulutusala tuntuu heille omimmalta, kun itselleni aihe on edelleen suuren sumun peitossa? Mikä mättää, kun en vieläkään tiedä mitä mä haluan tehdä "isona"? Mua ei juurikaan ole lohduttanut kun oppilaitoksessa a/b/c opiskelevat ystävät yrittävät piristää sanoen, etteivät hekään vielä tiedä. Mutta he ovat kaikki turvallisesti jonkun koulun opiskelijoita, mä en. He ovat saavuttaneet sen askeleen, jonka mäkin haluaisin niin kovin ottaa, mutta en vain tiedä mihin suuntaan. Ja mä oon ottanut tän kaiken itseni suhteen jotenkin tosi raskaasti.

Mä en ole kokenut mitään suurta valaistumisen hetkeä, enkä mä vieläkään ole ihan varma, mitä mä haluan opiskella. Mutta nyt mä yritän tosissani tehdä jotain sen eteen, että pääsisin pisteeseen, jossa voisin kertoa haluavani hakea opiskelemaan alaa x tai y, ilman että stressaan itseni henkihieveriin. Vaikka on myös ihan okei olla välillä stressaantunut tulevaisuudesta. Mutta liikaa ei saa olla. Pitää muistaa nauttia elämästä ja pienistä asioista arjen keskellä. Taito, jonka mä olen antanut kerätä pölyä jo aivan liian pitkään.

"You become what you think."

Näin ton lauseen tänään ja se pysäytti. Kaiken tän päänsisäisen myllytyksen keskellä noi viisi sanaa pysäyttivät mut tehokkaammin kuin mikään pitkään aikaan.

Mä en halua olla surullisen harmaa, täynnä pahaa mieltä, stressaantunut ja muista ihmisistä etääntynyt. Mä haluan olla auringonsäteitä aamupäivällä, kevyen kaunista lumisadetta jossa lumihiutaleita yritetään napata kielellä, loputtomia hölmön onnellisia hymyjä, maukkaita kahvikupillisia, ainutlaatuisia ystäviä ja hyviä radio-ohjelmia.

Mä haluan miettiä asioita, jotka tekevät mut onnelliseksi, koska kun mietin onnellisia asioita, musta tulee onnellinen. Onhan se ihan loogista. Ja niin kovin simppeliä ollakseen jotain, jonka uudelleen muistamiseen on mennyt turhan kauan.

"Jonkun ajan päästä sä katsot taaksesi, mietit tätä alkuvuotta ja talvea ja naurat. Naurat sille, mistä kaikesta sitä onkaan aikoinaan ottanut stressiä. Sä naurat, koska asiat, toisin kuin silloin ehkä uskoit, järjestyivät kuitenkin."

Niin sen on oltava.

xx,

Anna

Funny pic a day keeps the boredom away

Hehee, so very true. Ja kohdan "law school" voi aivan varmasti vaihtaa esim. lääkikseen. Tai kamera-/valokuvaustermeihin. Itse vaihdan kalan jäätelöön.

Gif- ja muutkin hauskoja kuvia täynnä olevat sivustot on ehkä parasta mitä netistä voi löytää.

xx,

Anna

(Oikeesti kyllä tykkään mun lakimies- ja kaikista muistakin yltiöfiksuista frendeistäni aika paljon. Pus.)

Tänään fiilistelin norppia ja Punavuorta. Muun muassa

Vaikka mua eivät vielä arjen pakotteet käskytäkään samalla tavalla kuin about kaikkia muita lähipiirissäni (lue: vietän siis pientä "sopeutumislomaa", kuten eräs ystäväni tilannettani osuvasti kuvasi), on perjantaissa silti edelleen sitä jotain. Siinä on sitä sellaista pientä hohtoa, mikä saa hymyilemään hölmösti ja mikä kutkuttaa ihanasti selkäpiitä.

Ah, perjantai. Ah, viikonloppu.

Tänään nautin kovasti kirjastoon kävellessäni tosta kirpakasta ilmasta, mutta vielä sitäkin enemmän nautin auringosta. Kuten epäilemättä suunnilleen kaikki muutkin suomalaiset. Mä en oikeasti ole kylmän ilman ihminen, en sitten yhtään, mutta sitten luin netistä uutisen, jossa kerrottiin, että saimaanorppia ja etenkin helmikuun lopussa syntyviä kuutteja uhkaa katastrofi, jos lunta ja pakkasta ei pian saada. Uutisen mukaan kuutit voivat menehtyä, jos lunta ei ole tarpeeksi, koska tällöin norpat eivät saa rakennettua synnyttämisen kannalta tuiki tarpeellisia lumipesiä. Ja jos jäätä ei ole ollenkaan, kaikki vauvakuutit voivat kuolla. Tää uutinen särki mun sydämen ja sai mut melkein kyyneliin. Siitä asti oon toivonut molempien käsien sormet ristissä, että saataisiin pian pakkasia ja lunta. Mä kestän mielihyvin tota hemmetin kylmää ilmaa, jos se takaa, että kuutit pelastuu. Musta on jotenkin käsittämättömän hienoa, että meillä on täällä Suomessa saimaannorppa, jota ei tavata missään muualla maailmassa ja myös sen takia uhanalaisia norppia pitää jeesata kaikin tavoin. Mä olin jo ihan valmis ryöstämään kaikki lähialueiden laskettelukeskusten lumitykit ja viemään rekoilla lunta Saimaalle, mutta toivotaan, että luontoäiti pitää huolen omistaan. (Keskustelin aiheesta erään tutun kanssa ja hän valisti mua, että ilmeisesti jonain vuonna Saimaalle on ihan oikeasti viety rekoilla lunta norppia varten. Jee!)

Googlailen lähes päivittäin, että joko jossain olisi jo kirjoitettu, että lunta ja jäätä on tarpeeksi kuuttien selviytymistä ajatellen. Toistaiseksi on ollut hiljaista, mutta lupaan postata asiasta heti ekana tänne, kun jotain uutisia kuuluu. Terveisin nimimerkki "norpparintaman etunenässä jo vuodesta -90"

Mun pitää ehkä ryhtyä norppakummiksi. Sitten voisin aina faijan luona käydessäni tähyillä Saimaalle ja lähettää terkkuja mun kumminorpalle. (Joo joo, eihän norppakummius taida ihan noin toimia, mutta musta olisi paljon kivempi ajatella, että mulla olisi kummieläimenä joku yksi tietty norppaneiti tai -herra.)

(Ja siis uskomatonta mutta totta, postausta ei ole toteutettu yhteistyössä WWF:n taikka Suomen Luonnonsuojeluliiton kanssa, yksi ihan tavallinen, huolestunut kansalainen täällä vain jakaa tuntojaan.)

Näpyttelen tosiaan tässä läppäri sylissä sohvalla, kätösissä höyryävä kahvikupponen. Mun aamukahvi on vaihtunut iltapäivä- tai joinain päivinä, kuten tänään, jopa iltakahviksi. Mistä lie mun viimeaikainen valvominen mahtaakaan johtua...

Mun on myöskin pakko tulla hehkuttamaan Helsingin parasta katua. Unohtakaa Mansku, unohtakaa Aleksanterinkatu. Mä puhun, tietenkin, Punavuoren ikiomasta Iso Roobertinkadusta.

Iso Roban Alepaa ja sen työntekijöitä oon hehkuttanut ties kuinka kauan suunnilleen kaikissa käyttämissäni sosiaalisissa medioissa ja tulen epäilemättä hehkuttamaan tulevaisuudessakin. Lisäksi Robalta löytyy pizzaa tarjoava Big Mama's, We Got Beef (joka ei siis suinkaan ole pihvirafla, kuten vuosikausia sitten paikasta ekan kerran kuullessani luulin, haha. Ehei, kyseessä on mitä asiallisin soittojuomala.), falafelien taivas Fafa's, mehiko-meininkiä tarjoava bar Llamas ja paljon muuta. Mutta tänään löytyi uusi hehkutuksen aihe. Iso Roban ärrR-kioski. Siellä asioidessani mua palveli niin miellyttävä ja kohtelias nuorimies, että aloin aprikoimaan, ovatko kaikki Helsingin parhaat asiakaspalvelijat kenties vahingossa ajautuneet Roban varrelle töihin. Alan olla entistä vakuuttuneempi tästä mun teoriasta.

Vanhahkossa, ennennäkemättömässä kuvassa olemme ystävättäreni kanssa juuri hakeneet kahvia ja asettelen huiviani. Iso Roballa tietenkin.

Kävin lainaamassa kirjastosta muutaman eri aineen pääsykoekirjan, joita ajattelin selailla ja makustella ja tutkailla, kiinnostaisiko joku niistä sen verran, että haluaisin alkaa paahtaa tosissani kevättä varten. Johonkin suuntaan noita opiskeluhommia olisi nimittäin nyt lähdettävä viemään. Oon jo kauan sitten unohtanut kaikki niin sanotut järkevät ajatukset siitä, että kannattaisi miettiä miltä alalta työllistyisi parhaiten ja diipadaapadiipadaapa. Mä uskon, kuulostan sitten naiivilta tai en, että jos opiskelee alaa, joka oikeasti kiinnostaa, aina löytyy jotain duunia. Jotain kautta jotenkin, piste. Nyt vaan pitäisi enää löytää se ala. Helppo homma. (Jep jep. Ehkä vaan esim. heitän arpaa.)

Seuraavaksi aion käydä skype-treffeillä ("tylsästi" ystävättäreni kanssa, nettideittailu ei ehkä edelleenkään oo ihan mun kuppi teetä) ja sitten kelasin katsoa yhden historia-dokkarin. Muita suunnitelmia ei tälle illalle toistaiseksi olekaan, katsotaan mihin perjantai tällä viikolla vie (vai viekö mihinkään).

Ja hei! Jos joltakulta on jostain syystä mennyt ohi, niin HOX!! Suomi on Oscar-ehdokkaana lyhytelokuvien sarjassa lyhytelokuvalla "Pitääkö mun kaikki hoitaa?". Pätkän näkee esimerkiksi Yle Areenasta ja se kannattaa ilman muuta tsekata! Se on ihan sairaan hauska, lämminhenkinen JA hyvä. Mä nauroin useassa kohtaa ääneen vaikka se kestää vain kuusi minuuttia. Musta on mieletöntä, että ollaan ehdolla, HYVÄ SUOMI!

Tiesittekö muuten, että lyhärin ohjannut Selma Vilhunen on vanha Kallion lukiolainen? #bondausmoment #ylpee #melkeinsukuajulkkikselle

Oon aika varma, että näistä niin tulee parhaat Oscarit vuosikausiin, sillä yllämainitun lisäksi mun ehdoton ja all time-lemppari-talkshow-nainen Ellen DeGeneres nimittäin juontaa kyseiset tsembalot! P-a-r-a-s-t-a. Oon joka vuosi innoissani Oscareista, mutta tänä vuonna intoni on suunnilleen triplaantunut. Oon muutenkin katellut telkkaria niin vähän, että tuntuu oikein kivalta, että on joku tietty tv-pläjäys, jota odottaa!

xx,

Anna

ps. kuvat löytyivät Pinterestistä ja iPhoton syvyyksistä

Sunnuntai, mikä ihana tekosyy tehdä ei-yhtikäs-mitään

Terveisiä sängyn uumenista. Kello tikuttaa neljää iltapäivällä ja mä olen hädin tuskin noussut ylös. I-ha-naa. Ja mikä parasta, viime yönä nukuin niin syvää ja keskeyttämätöntä ja palauttavaa lapsen unta, etten muista milloin viimeksi olisin herännyt niin raukeana kuin tänä aamuna.

Käytiin eilen AH:n kanssa yhden vintage-vaatekaupan kolmevuotissynttäreillä ("Taasko jotain sun hipsterijuttuja?" oli vaimokkeen eka kommentti kun kerroin kekkereistä. Lol.). Kyseisissä synttärikemuissa vieraille tarjottiin naposteltavien lisäksi mahdollisuutta piirtää terveisensä liikkeen kattoon uv-kynällä. Me (ja about kaikki muutkin vieraat) innostuttiin tästä tietenkin kovasti ja toki uv-valojen kanssa piti pelleillä muutenkin.

Ylläolevassa kuvassa allekirjoittaneen hehkeä hammasrivistö, alapuolella taas ei-mun-kirjoittamat sydänterveiset, joihin sain ystävältäni mulle hyvin sopivan tulkinnan "Toihan on niinku Anna sydän Justin Timberlake".

Annoin tulkinnalle pisteiksi 5/5.

Itse pirskeet olivat mukavat ja putiikin omistaja ja kemujen isäntä mitä sydämellisin ja ystävällisin mieshenkilö. Näitä lisää!

Oltiin itseasiassa vähän kelailtu, että jatkettaisiin synttäreiltä syvälle Helsingin yöhön. Mutta vielä mitä. Päästiin Kamppiin, käytiin yhteistuumin nauttimassa erään amerikkalaisen pikaruokaketjun aikaansaannoksia ja sitten iski väsymys. Hypättiin bussiin juuri ennen kuin mun lippuni umpeutui (latasin Kaisaniemen metriksellä markakorttiani, jolloin metron portaita ylöspäin tullut, minulle täysin tuntematon mieshenkilö koputti mua olkapäähän ja tarjosi kertalippuaan "Tää on vielä voimassa, ota sä tää." ja totta tosiaan. Lippu oli vielä melkein 50 minuuttia voimassa. Kyseinen herrasmies piristi iltaani suunnattomasti, enkä voinut kuin hymyillä ja lausua vilpittömän kiitoksen.)

Kun päästiin kotiin, katsahdettiin toisiamme ja päätös oli sinetöity. Mä käväisin kotona vaihtamassa kotivaatteet päälle ja suuntasin kohti AH:n lukaalia. Siellä me lojuttiin, minä sohvalla, AH sängyllä, kissat missä milloinkin ja telkkari päällä, vaikka ei me sitä katsottu kuin ehkä toisella silmällä. Parannettiin maailmaa ja pohdittiin sinkkuutta ja parisuhteita ja välillä kikatettiin kissakaksikon tekemisille.

Puolen yön jälkeen alettiin molemmat torkahdella, joten mä katsoin parhaaksi kuiskuttaa AH:lle ja kissoille hyvät yöt, sammuttaa valot ja hiipiä kotiin. Nukuin melkein kellon ympäri ja vanha klassinen "My home is where my heart bed is" ei voisi pitää enemmän paikkaansa.

Perjantaina juoksinkin sitten ympäri Helsingin iltakohteita eilisenkin puolesta. Käytiin yhden frendin kanssa Puttesissa lasillisilla ja Tavastialla yhdellä keikalla. Perjantai-ilta oli ihmeitä täynnä, kyseinen frendi nimittäin sai mut ylipuhuttua lähtemään kanssaan Kallioon. Mä en edes muista koska olisin viimeksi käynyt baarissa keskustan ulkopuolella (Pitkänsillan pohjoispuolta ei vaan mitenkään voi laskea keskustaksi) ja vaikka suosinkin keskustan anniskeluravintoloita ylitse muiden niiden läheisyyden ja kotiin pääsemisen helppouden takia, olin oikeastaan lopulta aika innostunut meidän Kallio-plääneistä. Kalliolla on kuitenkin aina erityinen paikka mun sydämessäni, kiitos siellä vietettyjen lukioaikojen. Olin myös erittäin hämmentynyt ja positiivisesti yllättynyt siitä, että metrot kulkivat vielä pitkään puolen yön jälkeen, se oli mulle jotain ihan uutta. Hyvä HSL! (Voisko joku nyt kertoa, että tää ei oo mikää uusi juttu, vaan täyttä totta since jotain 2011. Se ois musta jotenkin hauskaa ja kuvastaisi hyvin sitä, kuinka perillä oon joistain asioista.)

Resepti onnistuneeseen Kallio-iltaan sisälsi muun muassa seuraavia asioita:

*Siltanen
*monta jallu-ginger ale -drinkkiä (kts. kuva)
*hyvää musaa
*hauskat DJ:t
*kikatusta (koska minivinyylilevyt oli musta tosi söpöjä)
*vakavaa (....) keskustelua teemabileistä
*meno sekä mieliala: excellent
*aikomus käydä tsekkaamassa Kaiku
*"Tää on Justin Timberlake, ei mennäkään vielä!!" -yours truly
*kadehdittavia (....) tanssimuuveja
*no lopulta se Kaiku
*elektrobileet
*puolikas vodka-shotti (jonka liitän lähiaikoina julkaistavaan teokseeni "Aina hyvä idea eli kuinka luopua turhasta järjen käytöstä")
.
.
*loputonta kreisibailausta
.
.
*tunteja myöhemmin yöbussi
*oma hima, paras hima

Seuraavana aamuna käytiin tyttöjen kanssa brunssilla Ekbergillä. Kahvi maistui enemmän kuin ruoka, mistä lie johtui. Good ol' Kallio, sinä se et vaan petä.

Ja aijai, entiseltä duunikaverilta, nykyiseltä hyvältä ystävältäni tuli juuri viesti, jossa hän kutsui minut banana breadin maistamistilaisuuteen myöhemmin illalla. Kylläpäs mua nyt hemmotellaan.

Suunnitelmatonta ja oman fiiliksen seuraamisen täyteistä viikon viimeistä päivää itse kullekin!

xx,

Anna

Joitain lupauksia vuodelle 2014

Mä en oikeastaan tykkää kirjoittaa negistelystä ja pahasta mielestä, mutta kun fakta on se, että elämässä on ja tulee aina olemaan niitä hyviä, kauniita hetkiä jolloin oot onnellisimmillasi ja sitten on niitä päiviä, kun universumi, maailmankaikkeus ja kaikki mahdolliset jumalat on sua vastaan. Tulee niitä päiviä kun tuntuu, että saat loputtoman saavillisen elämän ikiomaa kuravettä niskaan ja tekee vain mieli itkeä ja lyyhistyä maahan ja kaikki tuntuu enemmän tai vähemmän ihan helvetin surkealta.

Mun vuoden alku on tiivistettynä ollut juuri tota: aivan saatanan perseestä siis. En mee sen kummemmin yksityiskohtiin (paitsi että KERRANKIN ei ole kyse ihmissuhdedraamasta. Kivaa vaihtelua siis tavallaan tämäkin, hehe), mutta siis vuosi 2014 ei todellakaan ole alkanut mun kohdalla ruusuisesti. Oon näiden muutaman päivän aikana ollut henkisesti enemmän hajalla kuin aikoihin.

Onneksi on olemassa ystävät ja perhe. Ja kun vihdoin on päässyt purkamaan asioita sydämeltään ensin ystäville ja sen jälkeen viettänyt erinomaisen hauskan ja hymyilyn ja cokiksen täyteisen lauantai-illan upeiden tyyppien kanssa ysäribileissä (kyllä, voi kyllä!!) ja sitten päässyt faijan lellittäväksi tänne Itä-Suomen sydämeen, alkaa olokin vihdoin helpottaa. Istuin eilen illalla faijan sohvalla ja silloin radiosta soi Alicia Keysin Girl on Fire ja sitä yksin kuunnellessani tuli ensimmäistä kertaa vuoden vaihteen jälkeen oikeasti sellainen olo, että kyllä tää tästä. Että kyllä ne asiat järjestyy. Että pitää vaan nostaa se pää taas pystyyn ja kohdata kaikki tämä seikkailuna ("Koita suhtautua tähän seikkailuna" on ehkä yksi viisaimmista asioista, joita lauantaina erään rakkaan ystävättäreni suusta kuulin. Kiitos muru.).

Ja muistin taas yhden kauan aikaa sitten lukemani lauseen, jonka olin ehtinyt lähes unohtaa:

"Life is not about how many times you fall down. It's about how many times you get back up."

Ja nyt on aika nousta ylös.

Mä pohdiskelin hyvän aikaa, haluanko tehdä mitään spessuja uudenvuoden lupauksia. Me luvattiin AH:n kanssa toisillemme, että pysytään yhtä hölmöinä kuin ennenkin. Mutta siis sen lisäksi.

Kuitenkin tää koko tilanne, vuoden vaihtuminen, paluu takaisin Suomeen ja tietynlainen uusi elämä lomittuvat niin hyvin yhteen, että jotenkin tuntuu, että nyt jos koskaan olisi mahdollisuus ravistaa pakkaa vielä vähän lisää ja tuoda elämään niitä asioita, joita siihen haluaisi, koska kaikki on muutenkin niin auki ja levällään.

Näin ollen, tässä tulevat mun uudenvuoden lupaukseni:

1. Mä lupaan syödä paremmin.

Mä en koe, että mulla olisi tarvetta muuttaa mun kaikkia elintapojani. Mä nautin urheilusta, mutta nautin myös karpalolonkeroiden lipittämisestä, Robinin Puuttuvan palasen popittamisesta etkoilla ja tanssilattian valtaamisesta. Enkä halua mistään edellämainituista luopua.

Mutta tänä vuonna mä aion vihdoin opetella syömään paremmin. Mun ruokailut ovat olleet niiiiiiin retuperällä jo aivan liian kauan, johtuen ihan vaan siitä, että mä olen käsittämättömän laiska kokki. Siis sarjaa "jos voisin, söisin makaronitkin keittämättä" -laiska. Mä rakastan hyvää ruokaa ja syömistä, mutta se kokkaaminen. Tiedän, että kyse on ihan vaan mun omasta asenteestani, joten aion yrittää suhtautua ruoanlaittoon rentouttavana, kivana asiana. Ja yritän myös etsiä helppoja, yksinkertaisia ohjeita, koska mikään ei lannista enempää kuin ohje "heitä joukkoon kasvikset ja 15 eri maustetta". Just joo. Multa kun löytyy suolan ja sokerin lisäksi tyyliin pippuria ja currya. Mutta muutos lähtee pienestä ja ennen kaikkea oman pään sisältä.

Sitäpaitsi mulla on vain tää yksi kroppa, miksi mä en haluaisi sen voivan hyvin?


2. Mä lupaan nukkua tarpeeksi.

Jotenkin tuntuu ihan älyhienolta huomata, että sitä alkaa pikkuhiljaa esimerkiksi hoksaamaan, miten oma pää ja keho reagoivat erilaisiin asioihin, oli kyse sitten ruoasta, unesta tai elämäntilanteesta. Tää on varmaan tätä iän mukanaan tuomaa viisautta (perheenjäsenet lienevät eri mieltä, hehe).

Allekirjoittanut ei esimerkiksi kykene minkäänlaiseen tuottavaan aivotyöskentelyyn, jos mä en ole nukkunut tarpeeksi. Ja niin käsittämättömältä kuin se ehkä kuulostaakin, oman unentarpeen ymmärtäminen on fakta, jonka tajuamiseen multa on mennyt hyvät öö, neljä vuotta (ainakin) ja josta faija on toitottanut mulle niin kauan kuin jaksan muistaa ja jonka rakkaudelliset "Anna, sun pitää ihan oikeasti nukkua" -neuvot mä olen aina kättä heilauttaen sivuuttanut. Mutta vielä mitä. Niin se faija vaan tietää.

(Itse nukkuminen/nukahtaminen ei siis oo ongelma, vaan se, että oon yökukkuja ja tykkään valvoa.)

Kaivetaanpa siis muistilokeroita ja otetaan esimerkiksi vanhat kunnon ylioppilaskokeet. Kevät 2010 ja hissan ylppärit. Viimeinen kuusituntinen rutistus ennen edessä koittavaa vapautta, jonne villivarsan lailla olin suunnitellut kirmaavani kiitettävä todistus kourassani lepattaen. No, pienehkö stressi oli tehnyt tehtävänsä ja koska olin (who am I kidding? Oon vähän vieläkin) kevyt perfektionisti, opiskelin viimeiset viikot ennen koetta aika maanisesti ja valvoin ihan liian monena iltana ihan liian myöhään.

Muistan menneeni istumaan saliin, saaneeni koepaperit eteeni ja kysymyksiä silmäillessäni tajuan pääni humisevan tyhjää. Se oli, kuten olettaa saattaa, aivan kamalaa. Mä olin aina ollut suhteellisen hyvä hissassa ja tykännyt aineesta ja nyt sain raapustettua pari säälittävää sivua vastauksia. Olin niin rikki kun vihdoin sallin itseni lähteä salista.

Tulosten tullessa teki mieli vältellä kansliaa kuin ruttoa. Tiesin, että pahoitan mieleni kun astun sinne ja niinhän siinä kävikin. Pisteistä mulla ei ole mi-tään muistikuvaa, mutta kirjain B kertonee tarpeeksi. Ilmoittauduin siltä seisomalta syksyn ylppäreihin ainoana päämääränäni hissan uusinta. Hissan feilaus tolla tavalla oli iso asia mulle myös siksi, että mä olen aina ollut aika lailla kiitettävä oppilas (niitä feilattuja pitkän matikan kursseja ei muista kukaan, haha). Onneksi ehdin toipua tästä järkytyksestä lakituspäivään mennessä, jolloin olin taas oma aurinkoinen itseni ja nautin juhlista, valokeilassa olemisesta ja eritoten sen jakamisesta rakkaan pikkusiskon kanssa.

(Kävin tosiaan uusimassa hissan seuraavana syksynä ja vaikka jälkeenpäin pidin itseäni höyrypäisenä - kuka oikeasti jaksaa opiskella KESÄLLÄ kun sulla on se lakkikin jo - korotin silti arvosanaani kahden pykälän verran. Ihmeitä tapahtuu, kun ei ole stressiä ja nukkuu.)

Sitäpaitsi onhan nukkuminen ihan megaihanaa.


3. Mä lupaan ostaa uudet silmälasit.

Vaikka en siitä juurikaan missään huutele, mä olen ilman piilareita/laseja sokea kuin myyrä. Miinusta löytyy molemmista silmistä enemmän kuin pakkasasteita keskimäärin helmikuisesta Helsingistä. Käytän piilareita aina, koska inhoan mun silmälaseja. Ne on vuosia vanhat ja eikä yhtään mun tyyliset. Niinpä aion vihdoinkin tänä vuonna ostaa itselleni silmälasit, joita vapaaehtoisesti kehtaisin haluaisin käyttää myös julkisesti.


4. Mä lupaan opetella käyttämään mun kameraa edes vähän (ja sitä kautta panostaa myös blogin kuviin).

Mulla on ihana ja söpö valkoinen kamera. Olisi jo korkea aika opetella käyttämään muutakin kuin sen automaattiasetuksia. Just viimeksi uutena vuotena mun rakkaat kamerahifistelijäystäväpojat (joita löytyy koko joukko) naurahtivat rakastavasti, kun kerroin edelleen kuvaavani automaatilla. Kamerani on saanut paljon hyväksyviä nyökkäyksiä heidän keskuudessaan, seuraavaksi aion häikäistä mun valokuvaajan taidoillani. No okei, sitä joudutaan ehkä odottelemaan, mutta eiköhän niitä riitä hämmästyttämään jo ihan vaan sekin, että ymmärtäisin manuaaliasetuksista edes puolet. Tai siis suomeksi: että osaisin niitä säätäessäni sanoa etukäteen, mitä kuville tapahtuu.

Aion myös pysyä avoimena elämälle ja siihen ilmestyville ihmisille, kohdella muita niin kuin haluaisin itseäni kohdeltavan (ts. olla kiltti muille, koska ihan totta, Karma does strike back) ja sanoin tai elein kertoa tarpeeksi usein sen ansaitseville ihmisille, kuinka onnellinen heidän olemassaolostaan olen.

xx,

Anna

ps. ai että oliko mieletöntä katsoa eilen telkkarista kun pikku-Leijonat voitti MM-kultaa? Me oltiin faijan kanssa ihan hurjina, tietenkin itse peliasetelman (Suomi-Ruotsi never dies) ja hieman kyseenalaisen tuomaripelin takia. Oon ihan todella ylpeä meidän pikku-Leijonista, jee ja onnea ja hyvä pojat!

pps. vuodenvaihteen paha mieleni ei myöskään johdu paluustani Helsinkiin eli mistään Suomi-masistelusta ei todellakaan ole kyse. Ei ei ei, Helsinki on harmaassa säässäkin mulle yhä se kaupungeista rakkain. Puspus, sinä kaunis kaupunkini.

ppps. kuva weheartit.comista

Hän on tehnyt comebackin, hän on tullut takaisin

Tuntuu lähes mahdottomalta yrittää kuvailla sanoin, kuinka mielettömän hyvältä tuntuu olla kotona taas. Ja mikä tärkeintä, tuntuu oikealta olla taas Helsingissä.

Täällä on ollut aika harmaata, joskin yhtenä päivänä paistoi aurinko. Mutta kaikesta harmaudesta ja taivaat päivästä toiseen täyttävästä pilvimassasta huolimatta oon nauttinut ihan luvattoman paljon täällä kantakaupungissa kävelystä, rakennuksien ihailusta ja suolaisen meri-ilman hengittämisestä (en tiedä kuvittelenko mä vaan, mutta voi veljet miten ihana ja hintsusti suolaisen raikas ilma täällä Stadissa on). Ei ole ollut kovin vaikea muistaa, miten tavattoman paljon mä tätä pientä suurkaupunkia rakastan.

Pääsin takaisin omaan asuntooni uudenvuoden aattona ja avatessani kotiovea ensimmäistä kertaa kuukausiin, oli olo kovin levollinen. Sama rakas pieni asunto, hieman vajavaisen näköisenä joidenkin tavaroiden puutteesta johtuen, mutta kuitenkin niin tuttuna.

Sunnuntai-ilta, Nälkäpeli vol. 2 ja kaveri-combo. Näillä ei voi mennä pieleen. 

Sain tänään vihdoin matkalaukut kokonaan purettua ja taifuunin jälkipyykkiä viimeiset kolme päivää muistuttanut vaatehuonekin on taas inhimillisen näköinen. Toki pieniä puutteellisuuksia täällä on edelleen. Mun on esimerkiksi ihan pakko saada ne kaksi netistä löytämääni taulua tohon seinälle, se suorastaan huutaa tyhjyyttä.

No mutta kuinka se kuuluisa lähtö sitten sujui?

Tosiaan. Sanoin heiheit perheelle perjantai-iltana (onko siitä muka jo viikko?) ja haikeutta oli ilmassa, puolin ja toisin. Lauantai-aamuna seisoin talon edessä klo 5.30 odottamassa vuorokautta aikaisemmin tilaamaani minicabia. Mukava intialaismies vei mut Gatwickille ja antoi mun istua rauhassa takapenkillä koko matkan ajan. Kuunneltiin jotain rauhallista musiikkia soittavaa radiokanavaa ja mä katselin ikkunasta ohi vilahtavia maisemia, ajattelin menneitä kuukausia ja taisinpa hetken niiskuttaakin hiljaa.

Gatwickilla koneautomaatti-check inin tehtyäni kävelin suoraan Norwegianin asiakaspalvelu-tiskille bag dropin sijaan. Perheellä ei ollut vaakaa kotona, mutta jo ihan terve maalaisjärki sanoi, ettei tästä selvitä ilman ylipainokiloja. Aspa-tiskillä mun kohdalla osui jäykkä naishenkilö, joka ei antanut mulle yhtään armoa kummankaan matkalaukun ylipainokilojen kanssa: kouraan lävähti maksu kuudesta ylipainokilosta. "Mene tuolle tiskille tuolla, maksa ja tule kuitin kanssa takaisin. Saat sitä vastaan sun boarding-passin."

Siinä vaiheessa katkesi kamelin selkä: mä olin niin väsynyt ja hajalla lähtemisestä ja muutoksesta ja väliaikaisten hyvästien sanomisesta kaikille, etten voinut kuin itkeä muutaman kyyneleen kävellessäni naisen osoittamalle tiskille. Toki tiesin, että jokainen ylipainokilo oli täysin omaa syytäni, mutta jotenkin se naisesta huokunut välinpitämättömyys sattui.

Pyyhin edelleen kyyneleitä päästessäni minulle osoitetulle tiskille. "Anna nyt et jumalauta itke. Kerää itsesi, sun pitää nyt puhua tolle henkilölle tuolla tiskin takana. Nyt skarppaat!" Hiljaisella äänellä tervehdin naishenkilöä tiskin takana, joka lämpimästi hymyillen otti mun laskun, kertoi että he hyväksyvät myös korttimaksun tätä tiedustellessani ja otti vastaan mun maksukortin. Hän näpytteli konettaan hetken ja jopa sen aikana jouduin kääntymään pois, koska kyyneleet eivät vain ottaneet loppuakseen. Nainen hymyili edelleen lämpimästi ojentaessaan korttini ja kuitin ja oli hurjan kohtelias, vaikka emme vaihtaneet kuin muutaman sanan. En tiedä onko edes tarpeellista huomauttaa, miten paljon se lämmitti. Lähtiessäni hymyilin naiselle takaisin ja toivoin hänen ymmärtävän vienosta kiitoksestani, että hän suunnilleen pelasti päiväni.

Haahuilin kentällä, hain kahvia ja voileivän ja mutustin sitä jonkinsorttisessa puolikoomaisessa tilassa. Lento oli puoli tuntia myöhässä ja mun käsimatkatavarat painoivat kuin hiekkasäkit, joten haahuilu kuihtui heti alkuunsa. Jossain vaiheessa hoksasin tarkistaa, olisiko lentoni uusi lähtöaika jo kenties ilmoitettu. Kyllä vain, portin sulkeutumiseen kepeät 12 minuuttia. Kuka ikinä oletkaan vastuussa porttien sijainneista, kiitos siitä, ettei mun portti ollut kuin parin kulman takana. Kipitin viimeisenä koneeseen (koska menin ensin väärään porttijonoon..........mites se puolikooma?), mutta ah ja voih sitä onnenpäivää kun tajusin 1) että mulla on ikkunapaikka hätäuloskäynnin kohdalla = sitä jalkatilan määrää ja 2) että meidän kolmen hengen rivin keskipaikalla ei istu ketään. Melkein pistin tanssiksi.

Tänään kuvasarjassamme: ensimmäinen laatuaan. Mutta ainakin aurinko paistoi.

En tiedä olenko vain vähän omalaatuinen, mutta musta oli, jälleen kerran, todella todella outoa kuulla joidenkin matkustajien puhuvan suomea. Mä luonnollisesti puhua pupelsin englantia penkkirivini käytäväpaikalla istuneelle miehelle, kun jouduin pahoittelemaan sitä että hän joutuu väistymään hieman minun takiani. Tietenkin noin minuutin päästä käy ilmi, että hän puhuu suomea kun lentoemo tuli muistuttamaan meitä paikoistamme hätäuloskäynnin kohdalla ("Puhutteko molemmat suomea?" -Öh, joo...).

Lento meni tosi nopeasti. Nukuin suurimman osan ajasta ja nenä melkein liimautui ikkunaan kun kapteeni ilmoitti, että alamme laskeutua. Sain tosin katsella pelkkiä pilviä, mutta fiilis koneen laskeutuessa sateiselle Helsinki-Vantaalle oli mieletön.

Ja kun pääsin äidin rutistukseen, mä itkin kuin pikkulapsi.

Kissa kakkonen tuli tervehtimään mua ja matkalaukkuja.

Ensimmäiset päivät kuluivat vaimokkeen sängyllä makoillen, Punavuorelle rakastavia katseita luoden, tärkeitä ihmisiä halien ja onnellisena hymyillen. Toki ehdittiin jo samana viikonloppuna krebaillakin ja mä olin lauantai-iltana luultavasti iloisin ihminen, joka Kampista löytyi (Eräs ystävättäreni: "Anna sä oot ihan kauheessa jurrissa." Vaimokkeeni: "Eikun tollanen se on ollut koko päivän."). Sallikaa kliseinen ilmaisuni, mutta se ilta jos mikä oli täynnä sitä kuuluisaa syntymähumalaa. Toki karpalolonkeroitakin katosi parempiin suihin jokunen, mitäpä sitäkään kieltämään.

Astetta rauhallisemman, mutta sitäkin enemmän ystävien seuralla varustetun uuden vuoden jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja aloin hoitaa muutamia käytännön asioita kuntoon parhaan taitoni mukaan. Such as tän kämpän muuttamista kaaoksesta rauhan ja siisteyden tyyssijaksi.

Ja kyllä muuten taas joku ylempi, laillani mieskauneutta arvostava voima oli äsken liikkeellä, kun käväisin lähi-Alepassa hakemassa aineksia iltasapuskaan. Pakatessa ostoksiani kassalle saapuu mitä hyvännäköisin miesolento joka kysyi, jaetaanko hänen ostamansa Aakkos-pussi ja eletään onnellisina elämämme loppuun saakka kiitti kohteliaasti pitäessäni hänelle ovea auki. Ja aivan kuin kohtalon vasamat eivät olisi sinkoilleet jo tarpeeksi, hän harppoi edelleni ja kääntyi samalle kadulle kuin allekirjoittanut kaksikymmentä sekuntia myöhemmin!

On the next episode of "The amazingly amazing life of Anna": stay tuned...... (käsis ei oo vielä ihan valmis hehe).

Mutta jos me ei esim. mennä naimisiin, niin olipahan edes (silmän)iloa mulle hetkeksi. Aika win-win -situation siis.

Tarinan opetus: Iso Roban Alepassa on mitä oivimman jätskivalikoiman lisäksi (mun suosikkia, Aino Maitosuklaata, löytyy about AINA) myös mitä silmäämiellyttävin miesasiakaskunta. Plussaa superkivoista myyjistä. Tänne kannattaa tulla kauempaakin.

xx,

Anna

ps. otsikosta kiitos eräälle kaksilahkeiselle, Kummeleista kovin pitävälle ystävälleni.

pps. alla olevasta iltasapuska-kuvasta, joka sisältää lasillisen kirkasta (no vodaa) ja annoksen feta-kasvis-pähkinäpaistosta, ei tarvitse kiitellä. My pleasure. Moni kakku päältä noaikaruma mutta täyttä kultaa makunsa puolesta!