perjantai 3. tammikuuta 2014

Hän on tehnyt comebackin, hän on tullut takaisin


Tuntuu lähes mahdottomalta yrittää kuvailla sanoin, kuinka mielettömän hyvältä tuntuu olla kotona taas. Ja mikä tärkeintä, tuntuu oikealta olla taas Helsingissä.

Täällä on ollut aika harmaata, joskin yhtenä päivänä paistoi aurinko. Mutta kaikesta harmaudesta ja taivaat päivästä toiseen täyttävästä pilvimassasta huolimatta oon nauttinut ihan luvattoman paljon täällä kantakaupungissa kävelystä, rakennuksien ihailusta ja suolaisen meri-ilman hengittämisestä (en tiedä kuvittelenko mä vaan, mutta voi veljet miten ihana ja hintsusti suolaisen raikas ilma täällä Stadissa on). Ei ole ollut kovin vaikea muistaa, miten tavattoman paljon mä tätä pientä suurkaupunkia rakastan.

Pääsin takaisin omaan asuntooni uudenvuoden aattona ja avatessani kotiovea ensimmäistä kertaa kuukausiin, oli olo kovin levollinen. Sama rakas pieni asunto, hieman vajavaisen näköisenä joidenkin tavaroiden puutteesta johtuen, mutta kuitenkin niin tuttuna.

Sunnuntai-ilta, Nälkäpeli vol. 2 ja kaveri-combo. Näillä ei voi mennä pieleen. 

Sain tänään vihdoin matkalaukut kokonaan purettua ja taifuunin jälkipyykkiä viimeiset kolme päivää muistuttanut vaatehuonekin on taas inhimillisen näköinen. Toki pieniä puutteellisuuksia täällä on edelleen. Mun on esimerkiksi ihan pakko saada ne kaksi netistä löytämääni taulua tohon seinälle, se suorastaan huutaa tyhjyyttä.

No mutta kuinka se kuuluisa lähtö sitten sujui?

Tosiaan. Sanoin heiheit perheelle perjantai-iltana (onko siitä muka jo viikko?) ja haikeutta oli ilmassa, puolin ja toisin. Lauantai-aamuna seisoin talon edessä klo 5.30 odottamassa vuorokautta aikaisemmin tilaamaani minicabia. Mukava intialaismies vei mut Gatwickille ja antoi mun istua rauhassa takapenkillä koko matkan ajan. Kuunneltiin jotain rauhallista musiikkia soittavaa radiokanavaa ja mä katselin ikkunasta ohi vilahtavia maisemia, ajattelin menneitä kuukausia ja taisinpa hetken niiskuttaakin hiljaa.

Gatwickilla koneautomaatti-check inin tehtyäni kävelin suoraan Norwegianin asiakaspalvelu-tiskille bag dropin sijaan. Perheellä ei ollut vaakaa kotona, mutta jo ihan terve maalaisjärki sanoi, ettei tästä selvitä ilman ylipainokiloja. Aspa-tiskillä mun kohdalla osui jäykkä naishenkilö, joka ei antanut mulle yhtään armoa kummankaan matkalaukun ylipainokilojen kanssa: kouraan lävähti maksu kuudesta ylipainokilosta. "Mene tuolle tiskille tuolla, maksa ja tule kuitin kanssa takaisin. Saat sitä vastaan sun boarding-passin."

Siinä vaiheessa katkesi kamelin selkä: mä olin niin väsynyt ja hajalla lähtemisestä ja muutoksesta ja väliaikaisten hyvästien sanomisesta kaikille, etten voinut kuin itkeä muutaman kyyneleen kävellessäni naisen osoittamalle tiskille. Toki tiesin, että jokainen ylipainokilo oli täysin omaa syytäni, mutta jotenkin se naisesta huokunut välinpitämättömyys sattui.

Pyyhin edelleen kyyneleitä päästessäni minulle osoitetulle tiskille. "Anna nyt et jumalauta itke. Kerää itsesi, sun pitää nyt puhua tolle henkilölle tuolla tiskin takana. Nyt skarppaat!" Hiljaisella äänellä tervehdin naishenkilöä tiskin takana, joka lämpimästi hymyillen otti mun laskun, kertoi että he hyväksyvät myös korttimaksun tätä tiedustellessani ja otti vastaan mun maksukortin. Hän näpytteli konettaan hetken ja jopa sen aikana jouduin kääntymään pois, koska kyyneleet eivät vain ottaneet loppuakseen. Nainen hymyili edelleen lämpimästi ojentaessaan korttini ja kuitin ja oli hurjan kohtelias, vaikka emme vaihtaneet kuin muutaman sanan. En tiedä onko edes tarpeellista huomauttaa, miten paljon se lämmitti. Lähtiessäni hymyilin naiselle takaisin ja toivoin hänen ymmärtävän vienosta kiitoksestani, että hän suunnilleen pelasti päiväni.

Haahuilin kentällä, hain kahvia ja voileivän ja mutustin sitä jonkinsorttisessa puolikoomaisessa tilassa. Lento oli puoli tuntia myöhässä ja mun käsimatkatavarat painoivat kuin hiekkasäkit, joten haahuilu kuihtui heti alkuunsa. Jossain vaiheessa hoksasin tarkistaa, olisiko lentoni uusi lähtöaika jo kenties ilmoitettu. Kyllä vain, portin sulkeutumiseen kepeät 12 minuuttia. Kuka ikinä oletkaan vastuussa porttien sijainneista, kiitos siitä, ettei mun portti ollut kuin parin kulman takana. Kipitin viimeisenä koneeseen (koska menin ensin väärään porttijonoon..........mites se puolikooma?), mutta ah ja voih sitä onnenpäivää kun tajusin 1) että mulla on ikkunapaikka hätäuloskäynnin kohdalla = sitä jalkatilan määrää ja 2) että meidän kolmen hengen rivin keskipaikalla ei istu ketään. Melkein pistin tanssiksi.

Tänään kuvasarjassamme: ensimmäinen laatuaan. Mutta ainakin aurinko paistoi.

En tiedä olenko vain vähän omalaatuinen, mutta musta oli, jälleen kerran, todella todella outoa kuulla joidenkin matkustajien puhuvan suomea. Mä luonnollisesti puhua pupelsin englantia penkkirivini käytäväpaikalla istuneelle miehelle, kun jouduin pahoittelemaan sitä että hän joutuu väistymään hieman minun takiani. Tietenkin noin minuutin päästä käy ilmi, että hän puhuu suomea kun lentoemo tuli muistuttamaan meitä paikoistamme hätäuloskäynnin kohdalla ("Puhutteko molemmat suomea?" -Öh, joo...).

Lento meni tosi nopeasti. Nukuin suurimman osan ajasta ja nenä melkein liimautui ikkunaan kun kapteeni ilmoitti, että alamme laskeutua. Sain tosin katsella pelkkiä pilviä, mutta fiilis koneen laskeutuessa sateiselle Helsinki-Vantaalle oli mieletön.

Ja kun pääsin äidin rutistukseen, mä itkin kuin pikkulapsi.

Kissa kakkonen tuli tervehtimään mua ja matkalaukkuja.

Ensimmäiset päivät kuluivat vaimokkeen sängyllä makoillen, Punavuorelle rakastavia katseita luoden, tärkeitä ihmisiä halien ja onnellisena hymyillen. Toki ehdittiin jo samana viikonloppuna krebaillakin ja mä olin lauantai-iltana luultavasti iloisin ihminen, joka Kampista löytyi (Eräs ystävättäreni: "Anna sä oot ihan kauheessa jurrissa." Vaimokkeeni: "Eikun tollanen se on ollut koko päivän."). Sallikaa kliseinen ilmaisuni, mutta se ilta jos mikä oli täynnä sitä kuuluisaa syntymähumalaa. Toki karpalolonkeroitakin katosi parempiin suihin jokunen, mitäpä sitäkään kieltämään.

Astetta rauhallisemman, mutta sitäkin enemmän ystävien seuralla varustetun uuden vuoden jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja aloin hoitaa muutamia käytännön asioita kuntoon parhaan taitoni mukaan. Such as tän kämpän muuttamista kaaoksesta rauhan ja siisteyden tyyssijaksi.

Ja kyllä muuten taas joku ylempi, laillani mieskauneutta arvostava voima oli äsken liikkeellä, kun käväisin lähi-Alepassa hakemassa aineksia iltasapuskaan. Pakatessa ostoksiani kassalle saapuu mitä hyvännäköisin miesolento joka kysyi, jaetaanko hänen ostamansa Aakkos-pussi ja eletään onnellisina elämämme loppuun saakka kiitti kohteliaasti pitäessäni hänelle ovea auki. Ja aivan kuin kohtalon vasamat eivät olisi sinkoilleet jo tarpeeksi, hän harppoi edelleni ja kääntyi samalle kadulle kuin allekirjoittanut kaksikymmentä sekuntia myöhemmin!

On the next episode of "The amazingly amazing life of Anna": stay tuned...... (käsis ei oo vielä ihan valmis hehe).

Mutta jos me ei esim. mennä naimisiin, niin olipahan edes (silmän)iloa mulle hetkeksi. Aika win-win -situation siis.

Tarinan opetus: Iso Roban Alepassa on mitä oivimman jätskivalikoiman lisäksi (mun suosikkia, Aino Maitosuklaata, löytyy about AINA) myös mitä silmäämiellyttävin miesasiakaskunta. Plussaa superkivoista myyjistä. Tänne kannattaa tulla kauempaakin.

xx,

Anna

ps. otsikosta kiitos eräälle kaksilahkeiselle, Kummeleista kovin pitävälle ystävälleni.

pps. alla olevasta iltasapuska-kuvasta, joka sisältää lasillisen kirkasta (no vodaa) ja annoksen feta-kasvis-pähkinäpaistosta, ei tarvitse kiitellä. My pleasure. Moni kakku päältä noaikaruma mutta täyttä kultaa makunsa puolesta!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti