Isn't it good Norwegian Wood?

Kolme kahvikupillista ja neljä tuntia myöhemmin mä vihdoin tein sen.

Päivitin mun puhelimeen uuden käyttöjärjestelmän, joka ilmoitti olemassaolostaan palttiarallaa kaksi (2) vuotta(!!) sitten.

iOs 7pistejotainpistejotain, tervetuloa arkeeni.

Toivottavasti mulla ei mene kauan tottua tähän. Ohjelmatkin suljetaan nyt heivaamalla ne ylös eikä tuplaklikkauksella. Kaikkea sitä.

Samalla siirsin myös kaikki puhelimen kuvat koneelle ja varmuuskopioin koko luurin. Asioita, joita olen aikonut tehdä noin ikuisuuden "mutta kun en mä just nyt ehdi".

No nyt ehdin. Vietän pitkähköä (ainakin omassa mittakaavassani hyvinkin pitkää) vapaiden päivien putkea ja päätin, että nyt teen kaikkea mitä on pitänyt tehdä jo ajat sitten.

Olen viime aikoina tahallisen tahattomasti hukuttautunut töiden tekoon, koska silloin en ehdi ajatella. Yhtään mitään. Ja ajattelemattomuus tuntuu välillä vaan tosi hyvältä. Mutta se, ettei asioita ajattele, on vaan itsensä puijaamista ja asioiden siirtämistä hamaan tulevaisuuteen eikä niin voi jatkua loputtomiin.

Niinpä annoin itselleni luvan tuntea kaikkia niitä tunteita, joita sydämessäni juuri nyt on. Etenkin niitä ikäviä. Vaikka niiden välttely tuntuukin niin paljon helpommalta kuin niiden kohtaaminen. Mutta kun fakta nyt vaan on se, että eivät ne sieltä katoa ennen kuin katson niitä silmiin ja sanon: siinä te nyt olette.

Mutta kun pahan mielen olemassaolon hyväksyy, on jo voiton puolella.

Kuka voi olla loputtomiin pahoilla mielin, kun puhelimen taustakuvana on pupu, jolla on rusetti päässä?

En minä ainakaan.

Vaikka mä olenkin kesän armoitettu puolestapuhuja, viime aikojen jatkuvat sateet ovat tuntuneet osuvan juuri sopivaan saumaan. Kun ulkona tulee kolmatta tuntia kaatamalla vettä, ei tunnu yhtään pahalta viettää vapaapäiviään neljän seinän sisällä.

Niinpä olen nököttänyt sohvalla ja ahminut Murakamia. Kyllä, ahminut. Edelleen sitä samaa norjalaista metsää, mutta nyt, jostain kummallisesta syystä, kirja tuntuu paljon kiinnostavammalta.

Sain kyseisen teoksen vihdoin eilen luettua ja voi! Pidin siitä, pidin kovasti! Alku oli suoraan sanottuna hemmetin tahmea ja sivut tuntuivat loputtomilta, mutta loppua kohden kirja huikeni huikenemistaan. Musta tuntuu, että mun oli vaikea käsitellä sitä, miten verkkaisesti kaikki kirjassa tapahtui. En ole mikään action-kirjojen suurin ystävä, mutta en ole pitkään aikaan lukenut mitään, missä asiat tapahtuisivat niin hidastempoisesti kuin mitä ne tapahtuvat Norwegian Woodissa.

Annoin keskeneräisen kirjan seistä sohvan käsinojalla monta päivää. En ollut missään vaiheessa jättämässä sitä kesken, koska sisimmässäni uskoin kirjan olevan hyvä, tunsin että sillä oli siihen potentiaalia. (Oikeasti huonot kirjat, jotka eivät sovi itselle, kannattaa keskeyttää suosiolla. Elämä on liian lyhyt itselle sopimattomille kirjoille.) Enemmänkin tarvitsin ehkä hetken itselleni sulatella kirjaa. Tottua siihen.

Aika teki tehtävänsä ja viimeisen kolmasosan kirjasta suorastaan hotkaisin. Luettuani viimeisen sivun tuli tyhjä olo. Juuri sillä tietyllä, pohjimmiltaan positiivisella tavalla tyhjä. Sellainen olo, jonka vain aidosti hyvä kirja jättää jälkeensä. Sellainen olo, kun et oikein tiedä miten suhtautua ulkopuoliseen maailmaan, sillä eihän kukaan muu tiedä, miltä susta juuri nyt tuntuu. Kun olet pitänyt kirjasta kiinni ja yhtäkkiä joudut päästämään irti.

Se kirjoissa onkin yhtä aikaa niin hienoa ja niin kamalaa. Et saa itse päättää, milloin ja miten kirja päättyy, vaan se on päätetty sun puolesta. Maailmassa, jossa kaikki pitää päättää itse, se saa tuntemaan itsensä paitsi tietyllä tapaa heikoksi, myös ihan vähän hyväksi.

(Ja nyt en pysty olemaan ajattelematta, kuinka kirjan minä-kertojan ja Midorin kävi! Mä tahtoisin heille kovasti onnellisen lopun.)

xx,

Anna