torstai 31. joulukuuta 2015

Vuoden viimeinen


Vesi kiehuu vedenkeittimessä, joka napsahtaa pois päältä. Nousen keittämään itselleni kupillisen kahvia. Kaadan vastajauhetun kahvin aeropressiin ja veden perään. Sekoitan, silmäilen sekuntikelloa ja tuoksuttelen uuttumassa olevaa kahvia. Touhuamiseen kuluu noin kolme minuuttia, kuten aina ennenkin.

On vuoden 2015 viimeinen päivä.

Joulu ja välipäivät kuluivat rauhallisesti, jopa ne reilut 1000 kilometriä, jotka istuin erinnäisissä kulkuvälineissä noiden seitsemän päivän aikana, jotka olin poissa kotoa.

Vietin joulua välipäivineen rakkaiden huomassa. Maanantaiaamuna palasin Helsinkiin, mutta en viihtynyt kotona paria tuntia kauempaa vaan riensin vielä vuorokaudeksi takaisin Kehä III:n ulkopuolelle, tällä kertaa poikaystävän kainaloon.

Vuodenvaihteeseen liittyvä juhlafiilis on alkanut nostaa päätään, mutta ennen kaikkea olo on edelleen joulun jäljiltä kovin rauhallinen. Tai ehkä rauhallinen on väärä sana.

Seesteinen. Sitä mä olen juuri nyt. Seesteisen onnellinen, to be precise.

Olen menossa ystävien kanssa vanhan koulukunnan kotibileisiin, mutta kuluneen aamu- ja iltapäivän olen viettänyt lähinnä itsekseni. Pohdiskellen kulunutta vuotta ja kaikkea sitä, mitä se on tuonut tullessaan. Ajatuksissa ovat olleet myös huominen ja kaikki sen jälkeiset päivät. Suuntaan kohti alkavaa vuotta odottavaisena, hiukan jännittyneenäkin, mutta ennen kaikkea luottavaisena. Luottavaisena siihen, että onni, vaikka sitä olisikin jo saanut roppakaupalla, ei siltikään lopu maailmasta kesken.

Näin tänään lauseen, joka mielessäni toivotan teille kaikille hauskaa vuodenvaihdetta ja paljon hyviä, kauniita asioita uudelle vuodelle!

"And I've realized that The Beatles got it wrong. Love isn't all we need - love is all there is."

xx,

Anna

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

All is calm, all is bright


Käytiin maanantai-iltana poikaystävän kanssa katsomassa uusin Star Wars. En sano muuta kuin että HERRAMUNJEE, menkää äkkiä katsomaan, se on huikea!

Olen myös huomannut useaan otteeseen, että ajantajuni eli tuttavallisemmin käsitykseni siitä, mikä viikonpäivä on, on jo kadonnut tyystin.

...mistä päästäänkin siihen, että on ihanaa olla lomalla! En ottanut oikeastaan laisinkaan työvuoroja loman ajaksi, koska 1) tahdon oikeasti lomailla 2) pitäisi saada vähän roikkumaan jääneitä kouluhommia pakerrettua. Tosin koulujuttuja ajattelen seuraavan kerran vasta ensi viikolla, kun kotiudun taas kaupunkiin.

Vietämmekin paremman puoliskoni kanssa joulua erillään, hän omansa ja minä oman perheeni kanssa. Saatoin hänet eilen Kamppiin ja kun istuimme bussiterminaalin lattialla vierekkäin seinään nojaten, hetken aikaa kuvittelin, että olemme seikkailemassa. Liekö syynä ollut poikaystävän rinkka vai se, että joimme oudon makuista, mate-uutteesta tehtyä limpparia, joka jostain syystä toi mieleeni Australian vai oliko syynä terminaalin lattialla istuminen (en edes muista milloin olen viimeksi istunut julkisen tilan lattialla!), mutta sillä hetkellä olisimme voineet olla bussiterminaalissa missäpäin maailmaa tahansa. Melbournessa, Bangkokissa tai vaikka Santiagossa. Ajatus kutkuttaa minua edelleen.

Ja koska jostain jännittävästä syystä en ole asiaa vielä täällä hehkuttanut, niin hehkutanpas nyt pikaisesti: viimeviikkoisessa videopostauksessa mainitsin odottavani Flow:n ensimmäisiä artistikiinnityksiä. Tulihan sieltä vaikka ja mitä, kuten Jamie xx ja M83 (ja paljon monia, joista en ollut koskaan kuullutkaan), mutta kirsikkana kakun päällä Flow tuo vihdoin Suomeen yhden lempibändeistäni, CHVRCHESin! Olin ja olen edelleen aivan käsittämättömän riemuissani! JEE!



Mukavaa on myöskin se, että alan vihdoin ja viimein olla kokonaisvaltaisen rauhoittunut joulunviettoa varten. Stressiä on pukannut yhdestä jos toisestakin syystä, mutta vihdoin eilen illalla koitti se hetki, kun päätin nakata kaikki ylimääräiset mieltä painavat asiat ikkunasta ulos. Mutta koska minä olen minä, hoidin vielä tänään aamulla viimeiset joululahjahankinnat (tosin kiireettömästi ja ilman stressiä) ja iltapäivällä sanoin moimoit Stadille ja hyppäsin junaan. Nyt istun nuorimman pikkusiskon sängyllä ja joulunvietto on virallisesti alkanut. Ensimmäiset joulusuklaat on syöty ja sana "lautapelit" mainittu.

Ihanaa, rauhallista ja onnen täyttämää joulua teille kaikille!

xx,

Anna


lauantai 19. joulukuuta 2015

It's beginning to feel a lot like Christmas


Aloitetaanpas rehellisesti: kuluneet viime päivät ovat olleet suurimmaksi osaksi melkoisen kamalia.

Tiistaina kävin katsomassa rakkaan ystäväni suloisen pehmeää koiravauvaa, mutta siitä eteenpäin ovat asiat tuntuneet menevän sulavasti alamäkeen. Mitään järisyttävää tai suurta ei ole tapahtunut, mutta olen ollut suruinen ja alakuloisella tuulella.

Ikävöin poikaystävääni, jota en tuolloin ollut nähnyt melkein viikkoon. Stressasin lukukauden viimeistä tenttiä ja paria muuta koulutehtävää. Ulkona tuntui olevan jatkuvasti pimeää (ottakaamme huomioon, että tässä puhutaan kuitenkin vain noin kolmen päivän pituisesta ajanjaksosta) ja yksi työpäiväkin venyi ylitöiksi.

Niin. Pieniä ongelmia, mutta jostain syystä ne tuntuivat niin kovin raskailta.


Ja sitten, tänään aamulla, onni tulvahti taas sydämeen kuin raikas tuulenhenkäys tunkkaiseen huoneeseen. Ei siihen tarvittu paljon. Rakkaan vierestä herääminen, aamukahvin juominen yhdessä. Sininen taivas ulkona, auringon säteiden heijastuminen naapuritalon seinään. Se kun toinen on jo sanonut "moikka", mutta kääntyy kuitenkin vielä takaisin antamaan lähtösuukon.

Kävin Fredrikinkadun ihastuttavassa Papershopissa ja ilahduin, kun huomasin liikkeen lähes kuhisevan asiakkaista. Ostin neljä kauniin värisiä konfetteja sisältävää ilmapalloa, jotka aion viedä yllätyksenä ystäväni huomisiin valmistujaisiin. Tuleva maisterisnainen kielsi ostamasta lahjaa, mutta ilmapallot ja kaunis kortti ovat mielestäni vähintä, mitä voin viedä tuliaisiksi.

Järjestelin eilen kirjahyllyäni ja heivasin hyllyssä nököttäneen television piiloon ja täytin kaksi tyhjäksi jäänyttä hyllyä kirjoilla ja parilla kauniilla esineellä. Nyt harmonisia ovat sekä kirjahylly että oma fiilis.


On ehkä hiukan nurinkurista, että vaikka opiskelen kirjallisuutta, omistan vain kovin vähän kirjoja. Vaalin vähäisiäkin aarteitani ja toteankin yleensä vain vienosti "Ei mulle tuu oikein mitään mieleen. Paitsi no kirjoja", kun joku utelee esimerkiksi joululahjatoiveita. Useat lukemani kirjat ovat kirjaston hyllyistä ja pyrin kuitenkin välttämään sitä sellaista tavaroiden omistamista vain niiden omistamisen takia. Olenkin alkanut karsia omistamaani tavaraa ja välttelen kaikenlaista pikkurojua. Olen vasta viime aikoina sisäistänyt, miten oikeassa lauseen "Yksinkertainen on kaunista" -keksijä oli.

Hieman hukassa ollut joulufiiliskin on siis taas löytynyt. Joulutähti on ikkunassa ja Michael Bublén joululevy on soitettu lähes puhki. Siis jos puhkisoittaminen olisi ylipäätään Spotifyssä mahdollista.

Sisko ystävineen saapuu kohta luokseni ja tänään illalla juhlimmekin pienimuotoisesti siskon syntymäpäiviä. Juuri nyt kaikki on, taas, niin hyvin ja onnellisesti.

"Ei ole suurempaa elämää kuin tämä tänään." -Mikko Kuustonen

Viisain lausahdus, jonka olen kuullut aikoihin.

Ihanaa lauantaita murut!


xx,

Anna

tiistai 15. joulukuuta 2015

First time ever: VIDEOPOSTAUS!



IS IT A BIRD? IS IT A PLANE?

NO, IT'S ANNA ON VIDEO!

Uskomatonta mutta totta: lähes ajankohtainen Anna!

Olen suunnitellut tätä jo tosi pitkään, mutta toteuttaminen onnistui vasta nyt. No jaa, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan? Mutta mutta, pidemmittä puheitta tässä teille tunnelmia ja kuulumisia videon muodossa yhdeltä aika innostuneelta bloggaajalta!


Päivän THE-juttuja ovat näköjään "aaaaa", "oon ihan superinnoissani" ja sit sellainen ylipäätään jännittyneen innoissaan heiluminen. Älkää heitatko vaikka hiukan saattoi olla tahmeaa, yritys hyvä kymmenen, haha!

Ja tosiaan, en sitä videolla tullut maininneeksi, mutta allekirjoittaneen snapchat on annastrawberryy, jos jonkun kiinnostus sattui heräämään.

Ihanaa tiistaita!

xx,

Anna

PS. koska olen tekniikkatumpelo, en saanut videota isommaksi. Sen saa kuitenkin tsekattua myös Youtuben puolelta snadisti isompana videon nimeä napauttammalla.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Tavallista kauniimpi sunnuntaihauska


Ihanaa sunnuntaita ja terveisiä landelta!

Me ollaan melkein koko perheen voimin vietetty vähän etukäteisjoulua täällä faijan luona. Ollaan syöty hyvin, mutta ei jouluruokaa, säästyköön se itse jouluun. Viiniä on kulunut ja myöhemmin tänään olisi tarkoitus leipoa joulutorttuja. Olen nukkunut paljon univelkoja pois.

Ensi viikolla on yksi essee-palautus, jota olen kirjoittanut täällä ja torstaina on vuoden viimeinen tentti. Sitten aloitan joululoman.

Tällä viikolla halusin postata teille videon, joka on kerännyt runsain määrin huomiota ainakin omissa sosiaalisen median piireissäni. Video liikutti minua suuresti ja toi hymyn huulilleni, toivottavasti sillä on sama vaikutus myös teihin.


Aloin videon myötä pohtia omaa suhtautumistani muiden antamiin kehuihin. Silloin pari vuotta sitten kun Aupparit tuli ulos telkkarista ja ihmiset, esimerkiksi meidän asiakkaat, alkoivat tunnistamaan mut ja antoivat positiivista palautetta, mun oli ihan hirmuisen vaikea suhtautua siihen. Menin aina hämilleni, mutta aina, ihan aina, hymyilin myös kirkkaammin kuin Naantalin aurinko. Se, että joku tuntematon ihminen näkee sen verran vaivaa, että tulee puhumaan ja sanomaan jotain kaunista, vaikka ei tunne mua ollenkaan, saa oman olon uskomattoman nöyräksi ja kiitolliseksi.

Mutta tärkein ja kaunein asia tolla videolla on musta se, mikä uskomaton vaikutus hymyllä on. Ihminen on niin paljon kauniimpi hymyillessään, vaikka aina se oma hymy ei ehkä omasta mielestä tunnukaan kauneimmalta mahdolliselta. 

Hymyillään kun törmätään!

xx,

Anna

PS. Video alunperin täältä

perjantai 11. joulukuuta 2015

Miksi?


Miksi joku syö jäätelöä lautaselta, jos sitä voi syödä suoraan paketista?

Miksi joidenkin on niin vaikea nähdä asioiden hyviä puolia?

Miksi en ole vieläkään ostanut uusia silmälaseja?

Miksi Aino Ihana maitosuklaa -jäätelön suklaakokkareista ei ole vieläkään tehty suklaalevyä?

Miksi en ole aikaisemmin tiennyt, että vanhemmiten näkö voi parantua?

Miksi Antti Holma ei snäppää useammin?

Miksi rakastuneena käyttäytyy aina vähän höpsösti?

Miksi tekemättömien asioiden kohdalla aloittaminen on aina kaikkein vaikein osuus?

Miksi tilaamani uusi puhelin ei ole vieläkään saapunut?

Miksi lukeminen on niin kivaa?

Miksi en vieläkään osaa sijoittaa sohvaani mihinkään hyvältä tuntuvaan paikkaan asunnossani?

Miksi ruoka maistuu paremmalta kun syö jonkun kanssa?

Miksi on niin helppoo olla onnellinen?

xx,

Anna

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Onnellisuutta ilmassa


Ensi alkuun, pahoittelut postaamatta jääneestä sunnuntai-hauskasta, mutta oli poikkeuksellisen täyteen tupattu viikonloppu-ohjelma. Meillä oli tosiaan työpaikan epäviralliset (ja kosteat) pikkujouluetkot lauantai-iltana, jonne menin melkein suoraan töistä ja seuraavana aamuna viralliset pikkujoulut alkoivat jo aamukymmeneltä. Matkattiin vain meille varatulla bussilla Tampereelle, vietettiin päivä siellä muutamassa eri paikassa vieraillen, syötiin hyvin ja tutustuttiin toisiimme. Ja juotiin käsittämättömän paljon skumppaa.

Illalla Stadiin palatessa julistettiin epäviralliset jatkot alkaneiksi ja päädyttiin laulamaan karaokea, joten arvatenkin maanantai kului aika lailla kotona koomatessa, joskin kävin illalla tekemässä lyhyen duunivuoron.

Eilen harjoittelimme muiden fuksien kanssa ainejärjestömme pikkujouluihin laadittua näytelmää ja illan vietin miehen kainalossa.

Tänään oli vuoden toiseksi viimeinen balettitunti ja tuntuu uskomattomalta, miten nopeasti syksy on mennyt. Se sama syksy, joka on ollut ehkä yksi elämäni onnellisimmista.

Syksyt ovat itselleni usein se vuodenaika, joka niitä jälkeenpäin muistellessa jää vähän hämärän peittoon. Se on monesti tuntunut tietynlaiselta välitilalta. Mutta tämä syksy on ollut monin eri tavoin uusien tuulien täyttämä ajanjakso: yliopisto, parisuhde, baletti. Elämässäni on ollut niin paljon onnea tuovia juttuja, että olen hädin tuskin edes huomannut päivien harmautta ja pimentymistä. Saatan ehkä kävellä vaaleanpunaiset kakkulat nenälläni, mutta eikös joku joskus sanonut, että vedämme puoleemme sitä mitä ajattelemme. Lisää vaaleanpunaisia ajatuksia tuovia asioita tänne, kiitos!

Kirjoitan onnellisuudesta tänään siksi, että joimme eilen rakkaan ystäväni ja vaimokkeeni kanssa pitkän linjan aamukahvit yhdessä ja puhuimme pitkään ystävyydestä ja ihmissuhteista.

Lisäksi sain tänään kuulla monen minulle kovin tärkeän ihmisen kertovan heille tapahtuneista hyvistä jutuista. Tai kuten yksi ystävistäni asian tapansa mukaan suorasukaisesti ilmaisi:

"By all means lisää hyvää maailmaan! On ollu sellaset persevuodet tässä takana, että kyllä sais jo kaikkien kiva-laariin alkaa ropista!"

Ja muistin jälleen kerran, miten fiksuja ja ihania tyyppejä mun elämässä on. Oli ne sitten fyysisesti kaukana tai lähellä, nähtiin me sitten viikoittain tai kerran puolessa vuodessa.

Jotkut ihmiset vain ovat tulleet toistensa elämään jäädäkseen.

xx,

Anna

perjantai 4. joulukuuta 2015

(ALMOST) ALL WEEK WEEKEND


Ah, perjantai-ilta. Ulkona tulee kaatamalla vettä (tulin nimittäin juuri kotiin ja näytän uitetulta koiralta), vaihdoin rennompaa päälle, sytytin kynttilöitä ja keitin kahvia. Mun pitäisi myös naputtaa yksi koulujuttu loppuun, mutta teen sen sit seuraavaksi.

Mun joulukuu on alkanut todella rennoissa merkeissä. Joo, pari tenttiä, joitain koulujuttuja ja niiden dedikset vähän kummittelee ennen kuin voin ryhtyä täysipäiväiseksi joululomalaiseksi, mutta niitä lukuunottamatta elämä tuntuu jotenkin kovin lokoisalta.

Mulla oli tällä viikolla viimeiset luennot ja illat ovatkin menneet lähinnä hyvän ruoan ja Netflixin parissa. Menossa on How I Met Your Motherin neljäs tuotantokausi. Jälkijunassa tulen taas vaihteeksi tässäkin asiassa, mutta ai vitsi, miten hauska toi sarja on. Mä olen vain mitä ilmeisimmin vähän sitä tyyppiä, joka ei osaa katsoa sarjoja yksin. Aloitin aikoinani juuri HIMYM:n, mutta en jotenkin pystynyt pysymään paikallani edes kahta jaksoa putkeen, joten jätin sarjan sikseen. Yksin ollessani mulla on näköjään liian levottomat jalat, jotta Netflix voisi pitää mua aisoissa.

Löysin myös vihdoin tänään meille joulukalenterit. Alunperin mun tarkoitus oli ostaa itselleni sellainen suuri Kinder-kalenteri ja miehelle Starwars, mutta arvatkaa löytyikö niitä mistään kun maanantaina eli marraskuun viimeisenä päivänä kävin parissa kaupassa. No ei. En kuitenkaan luovuttanut. Neljä päivää myöhemmin ratsattuani kaikki, siis kaikki keskustan isot ja pienet kaupat, jouduin kuitenkin nostamaan valkoisen lipun mielikuvitussalkoon ja ostin kaksi "tavallista" suklaakalenteria. Toisaalta ne on aika söpöjä ja juuri sellaisia, joita vanhemmat osti mulle ja sisaruksille, kun oltiin pieniä. Plus se suklaa oli musta tosi hyvää.

Tän viikon tiistaina ja keskiviikkona vierailin myös Studia-messuilla YLEn Abitreenit-lavalla puhumassa au pairiudesta ja välivuoden viettämisestä. Tapasin myös ensimmäistä kertaa Auppareiden kakkostuotantokauden Judithin, joka osoittautui juuri niin iloiseksi ja kivaksi tyypiksi kuin mitä olin kuvitellutkin.

Olen edelleen todella otettu, että YLEltä soitettiin ja pyydettiin mua mukaan. Paikalle tuli paljon jengiä ja osa uskaltautui meidän höpöttelyiden jälkeen tulla juttelemaankin, mikä oli tosi siistiä. Lähtisin mukaan uudelleen ihan anytime. Olen myös miettinyt rustaavani ajatuksiani nimenomaan koskien välivuotta ihan omaan postaukseen, mutta katsotaan.

Huomisen vietän töissä, jonka jälkeen olisi tarkoitus juoda kaupunkiin saapuneen äidin kanssa lasilliset viiniä tai glögiä (tai punkkuglögiä, molempi parempi!) ja myöhemmin illalla kipitän työpaikan epävirallisille pikkujouluetkoille. Pukukoodi on "fabulous", joten huomisillasta tulee varmasti vähintäänkin oh-so-fabulous!

xx,

Anna

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Sunnuntaihauska: ommattu mun siskoille


Tämä sunnuntai-ilta on ollut mitä mainioin. Olin aamun ja iltapäivän töissä ja kotiin päästyäni siivoilin hiukan. Olen luultavasti tullut joskus maininneeksi, että siivoaminen on musta IHANAA. Yhtään liioittelematta voin sanoa siivoamisen olevan mulle yksi parhaista mielenrauhan tuovista terapiamuodoista.

Joo, taidan myös olla hiukan, hmm, out of my mind, jos asian yrittäisi ilmaista vähän somemmin.

Kuten lähipiirini (ja epäilemättä myös te kaikki siellä, since tää ei todellakaan ole ensimmäinen kerta kun mainitsen asiasta) tietää, mun kotona on about aina siistiä. Joo, treenivaatteet saattavat olla kuivumassa tuolin selkänojalla ja tiskialtaassa saattaa olla lautanen ja pari mukia, mutta yleisesti ottaen mun kotona on aina siistiä luokkaa "ai presidentti tulee käymään? Ok.". Oon huomannut, että mun on vaikea keskittyä, jos ympärillä on sotkuista. Kaoottinen ympäristö tietää mun tapauksessa kaoottista mieltä, joten harmoninen koti = harmoninen fiilis.

Pienen siivoilun jälkeen keitin itselleni kupillisen kahvia ja asetuin sohvalle lukemaan antiikin Kreikan ajan kirjallisuutta, koulujuttuja siis. Enkä ole täällä tainnutkaan mainita, että ostin jokunen hetki sitten kuusi maailman kauneinta juomalasia. Sellaisia kuvioituja kristalli-look-a-like -laseja. Ne on niin kauniita ja rakastan niitä ja juon nykyään kahvinikin niistä, koska ne on niin nättejä. Siis miten fiiliksissä voi ihminen olla juomalaseista? Ilmeisesti hyvin paljon, koska olen nyt esitellyt niitä jokaikiselle asunnossani vierailleelle tyypille. Tulee multa jotenkin tosi luonnostaan se niiden mainitseminen:

"Voisin keittää kahvia, on maitoakin jos käytät JA OO KATO MILLASIA LASEJA OSTIN EIKS OOKIN NÄTTEJÄ?"

Myöhemmin syötiin vähän illallista miehen kanssa ja katsottiin eka Nälkäpeli. Ja välillä avattiin ikkuna, kuunneltiin sadetta ja oltiin maailman onnellisimpia siitä, että voi hyvällä omallatunnolla vaan sluibailla kotona ja katsella leffoja. Sluibailu tuntuu aina paremmalta, jos ulkona on mälsä sää.

Mutta koska on sunnuntai, se tietää myös jokaviikkoista sundau funday -osiota. Mietin jo eilen, että mille olen nauranut viime aikoina. Kun ensimmäinen vastaus oli mun ja siskon snapchat-videot, totesin, että pitänee keksiä jotain muuta. Ja sitten muistin, mille ollaan siskojen kanssa naurettu miljoona kertaa kun oltiin kyläilemässä äidin luona ja kun pikkusiskoista vanhempi asusteli hetkisen täällä mun pienessä Punavuoren lukaalissani.

Grumpy Cat naurattaa meistä kolmesta siskoksesta etenkin pikkusiskojani (tässä vaiheessa meidän broidi yleensä nauraa vatsa kipeänä meille kolmelle). Ja koska molemmat siskoni ovat herätessään oikeita pikku päivänpaisteita JA koska kumpikin osaa imitoida Grumpy Catia paremmin kuin kukaan muu, jonka olen tavannut.



Tän alemman kuvan mun pikkusiskoista vanhempi esitteli mulle noin viikko sitten. Ja koska sisko imitoi myös tän, oon nauranut sille ever since. Mä en tiedä teistä, mutta kukaan mun kaveripiirissä ei pystyisi lukemaan allaolevaa kuvaa tai muuta vastaavaa neutraalilla äänellä. And that's what makes it hilarious.

Siskot (ja niiden veli), ootte rakkaita.


Me aiotaan miehen kanssa keittää vielä vähän glögiä ennen höyhensaaria. Ihanaa loppuiltaa tyypit!

xx,

Anna

PS. Kuvat 9GAGin syövereistä.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Maanantai-ihanaa


Teknisten ongelmien (läppärin laturi taisi nyt heittää veivinsä lopullisesti ja en ole ehtinyt hankkia vielä uutta, joten datailen aina silloin kun saan lainata naapurissa asuvan vaimokkeen eli parhaan ystäväni laturia) ja yleisen kiireen takia eilinen sunnuntaihauska jäi postaamatta. Vietettiin Stadissa kyläilemässä olevan siskon kanssa sunnuntai äidin luona ja myöhästelevien junien takia oltiin takaisin täällä mun luona vasta hiukan yhdentoista jälkeen illalla. Oltiin siskon kanssa melkoisen väsyneitä pilkkuun asti venähtäneen edellisyön jäljiltä ja kikateltiin koko junamatka erilaisille meme-kuville ja toistemme snapchat-videoille. Siinä väsymystilassa ei paljon enää käynyt mielessä läppärin avaaminen, kun vihdoin päästiin kotiin.

Sunnuntaihauskan sijaan tänään onkin vuorossa maanantai-ihanaa:

Vol. 1

*Stockan jouluikkuna

Tänään töistä kotiin kävellessä poikkesin Aleksanterinkadun ja Keskuskadun kulmauksesta löytyvän jouluikkunan luona ensimmäistä kertaa ja lopulta päädyin ihailemaan ja katselemaan ikkunaa aivan tolkuttoman pitkään. Kaikki väsymys ja stressi huuhtoutuvat pois kun ympärillä soi taianomainen musiikki ja ikkunasta löytyi vaikka ja mitä suloista ja söpöä. Mä rakastan rakastan rakastan Stockmannin jouluikkunaa ja joka vuosi se on ihan yhtä ihana.

Vol. 2

*brysseliläisten kissa-twiitit

Brysselin tämänhetkinen tilanne ei varmaan ole mennyt keneltäkään ohi. Kaupungissa on voimassa korkein mahdollinen terrorivalmiustila ja paikka kuhisee poliiseja. Koulut ovat kiinni ja metrokaan ei taida kulkea. Belgian poliisi vetosi kansalaisiinsa, etteivät nämä esimerkiksi twiittaisi poliisin liikkeistä, jotta terroristiepäillyt pysyisivät informaatipimennossa.

Ja millä mielettömällä tavalla paikalliset poliisin pyyntöön vastasivatkaan:

Twitter täyttyi #BrusselsLockdown-hashtagilla jaetuista kissakuvista.



(Kuvakaappaus Hesarin aiheeseen liittyvästä uutisesta. Kannattaa lukea, satavarma hyvän mielen uutinen!)

Juuri tätä ihmisyys on parhaimmillaan ja kauneimmillaan. Sitä, että taistellaan yhdessä pahaa vastaan. Vaikka sitten "vain" kissakuvien avulla.

Nämä kaksi asiaa ovat tehneet minut tänään hyvin iloiseksi, toivottavasti ne piristävät teitäkin.

xx,

Anna

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Anna livenä, eli Studia-messuilla tavataan


Kävin eilen lounaalla yhden valtsikassa opiskelevan kaverin kanssa ja puhuttiin paljon siitä, miten ollaan omissa elämissämme ajauduttu tämänhetkisiin elämäntilanteisiimme. Ollaan molemmat tahoillamme useamman välivuoden viettäneitä fukseja ja päädyttiinkin pohdiskelemaan, mitä kaikkea sitä tuli välivuosina tehtyä ja olivatko ne välivuodet lopulta niin järkeviä. (Vastaus: kyllä olivat.)

...josta sitten tulikin mieleeni, että allekirjoittanut sai tosi kivan puhelun tossa pari kuukautta takaperin. Yleltä soitettiin ja kysyttiin, olisinko kiinnostunut tulemaan Studia-messuille puhumaan välivuoden pitämisestä ja sen herättämistä ajatuksista. Innostuin asiasta kovasti ja lupauduin välittömästi mukaan.

En toki tiedä, miten paljon lukijoiden joukosta löytyy lukio-/ammattikoulu-ikäisiä nuoria, mutta Studia-messuilla tosiaan esitellään tosi laajasti kolmannen asteen opiskeluvaihtoehtoja. Ne järjestetään täällä Helsingissä Messukeskuksessa 1.-2.12.2015. Esillä lienevät varmasti lähes kaikki Suomen yliopistot, ammattikorkeakoulut ja muut vastaavat oppilaitokset.

Mä olen paikalla molempina päivinä, eli sekä tiistaina että keskiviikkona. Mä olen puhumassa Ylen Abitreenit -ständillä/lavalla klo 13-14 (mun kanssa paikalle saapuu myös Auppareiden toisen tuotantokauden Judith) ja meidän tarkoitus on nimenomaan puhua välivuoden pitämisestä. Me puhutaan siitä, että on ihan normaalia, ettei lukion/amiksen lähetessä loppuaan vielä tiedä, mitä haluaa tehdä "sitten isompana". Siitä, mitä vaihtoehtoisia tapoja on viettää välivuotta, jos ei tiedä minne hakisi opiskelemaan tai ei pääse haluamaansa kouluun. Siitä, että ei pidä kokea olevansa epäonnistunut tai huono ihminen, jos tuntee olevansa enemmän tai vähemmän hukassa tulevaisuudensuunnitelmien kanssa.

Mulla meni lukion jälkeen useita vuosia löytää se oma paikkani ja noiden vuosien aikana tuli tosiaan puuhattua yhtä sun toista. Paitsi välivuoden viettämistä, me varmaan sivutaan luonnollisesti hieman myös au pairina olemista. Mun käsityksen mukaan tarkoituksena olisi, että yleisökin saa meidän höpötysten jälkeen kysellä, jos jokin jää askarruttamaan. Mä kerron mielelläni paitsi omista välivuosistani ja aupparoinnista, myös yliopisto-opiskelusta ja kaikesta siihen liittyvästä.

Ylen Abitreenit -lavalle on tulossa myös muita huikeita vieraita ja aion itse ehdottomasti hengailla paikan päällä molempina päivinä mahdollisimman kauan! Jos näette meikäläistä, niin aivan ehdottomasti saa tulla kiskomaan hihasta ja juttelemaan, tai vaikka vaan sanomaan moi, myös muualla kuin Ylen lavan luona!

Mä oon ihan hurjan innoissani, että saan tilaisuuden olla mukana tällaisessä. Vaikka mun perhe ja lähipiiri ovat aina seisoneet mun päätösten takana ja olleet tukena, muistan silti kokeneeni huonommuuden tunnetta ja yhteiskunnallisista rakenteista kumpuavaa painetta siitä, että pitäisi jo tietää, mihin tahdon opiskelemaan. Tuntui, ettei kukaan muu käynyt läpi samaa ja se onkin ehkä suurin yksittäinen asia, mitä toivon messuilla ollessani saavuttavani. Jos näiden messujen jälkeen edes yksi nuori aikuisenalku tuntee pientä helpotusta siitä, että joku muukin (lue: minä) on joskus kamppaillut oman paikkansa löytämisen kanssa ja pitkän ajelehtimisen jälkeen kuitenkin lopulta onnistunut päätymään sinne minne myös tuntee kuuluvansa, olen enemmän kuin onnellinen.

"You lost? No worries, imma help you!"

MITÄ? Meitsi Studia-messuilla puhumassa siitä, että välivuosi on helt okej
MISSÄ? Messukeskus, Pasila, Helsinki, Suomi
MILLOIN? Tiistaina ja keskiviikkona 1.-2.12.2015, klo 13-14
MIKSI? Koska sinäkin haluat kuulla kun meitsi höpöttää mikrofoniin ja luultavasti onnistuu tekemään/sanomaan jotain hölmöä (esim. sotkeutumaan mikin johtoihin)

xx,

Anna

tiistai 17. marraskuuta 2015

Paras asia, jonka bloggaaminen on tuonut mukanaan


Mä siivosin joitain viikkoja sitten tän blogin sähköpostilaatikkoa ja törmäsin vuoden takaiseen mailiin. Kyseinen maili oli mun nykyiseltä rakkaalta ystävältä Helenalta. Tosin tuolloin mä en vielä tuntenut Helenaa, luin vaan hänen blogiaan, nauroin hänen jutuilleen ja ihailin tuon nuoren naisen ottamia upeita valokuvia. Helenakin luki mun blogia, sitä kautta me "tunnettiin" toisemme. En osaa oikeastaan sanoa, miten kauan me ollaan toistemme blogeja luettu, mutta useita vuosia kuitenkin. Helena luki mun blogia jo ennen kuin aupparit ilmestyi telkkariin, sen muistan.

Tästä marraskuun 17. päivästä erityisen tekee sen, että tasan vuosi sitten me nähtiin Helenan kanssa ensimmäisen kerran ihan kasvotusten. Käytiin kahvilla ja mua jännitti ihan hirveästi. Helena vaikutti blogin perusteella siistiltä tyypiltä ja pelkäsin, että entä jos olenkin hänen mielestään tylsä ja ihan plaah.

Onneksi meillä kuitenkin synkkasi, molemminpuolisesti.

Helena on oikeassa elämässä vielä paljon huikeampi kuin mitä blogissaan ikinä. Helena on hauska, mielettömän viisas, ajattelevainen, hassu, eläinrakas. Helena on kaunis niin sisäisesti kuin ulkoisestikin ja nimenomaan Helena fiilistelee mun kanssa Taylor Swiftiä ja on yksi parhaita meikkaajia JA valokuvaajia, jonka tunnen. Helenan kanssa voi syödä aamiaista, löhötä sohvalla tai vaihtoehtoisesti bailata läpi yön. Helenan kanssa voi sekä nauraa kippurassa että pelastaa pienen palan maailmaa keskustelun äärellä.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että me ollaan tunnettu ja oltu ystäviä vasta vuosi. Mutta toisaalta, ehkä sitä näin hiukan aikuisempana pystyy myös melko nopeasti sanomaan, syntyykö jonkun ihmisen kanssa sellainen erityinen yhteys. Naurattaako samat jutut, katsellaanko maailmaa samalla tavalla, ovatko pohjimmaiset prioriteetti-listat toistensa kaltaiset? (Useimmiten kyllä, mutta kriittistähän mun ystävyyssuhteissa on aina se, kestääkö toinen mun huonoja vitsejä. Helena kestää. Maailmaa me katsellaan molemmat uteliaina ja prioriteetti-listan kärkipäästä löytyy molemmilta muunmuassa eläinvideot ja hyvä ruoka. Aika hyvät kertoimet onnistuneeseen ystävyyssuhteeseen siis.)

Näin vanhemmiten (kuulostanpas keski-ikäiseltä, ahahaha) ei oikeastaan ole enää tarvetta retostella isolla kaveripiirillä, kerätä tuttuja puhelimen muistioon tai kavereita Facebookiin kuin tarroja keräilyvihkoon. Toki läpi elämän tulee tilanteita, jolloin täytyy viettää aikaa ja tulla toimeen ihmisten kanssa, joiden kanssa ei ehkä muuten hengailisi: työpaikoilla, harrastusten parissa, juhlissa. Sekin on omalla tavallaan tärkeää ja hyvin avartavaakin, mutta vapaa-aikaansa haluaa kuitenkin käyttää vain itselleen oikeasti tärkeiden ihmisten ja juttujen parissa. Laatu korvaa määrän ja se jos mikä pätee ainakin omiin ystävyyssuhteisiini.

Olen itse siitä onnekkaassa asemassa, että itselleni ystäviä, niitä ihmisiä joiden kanssa voi jakaa ilot ja surut ja olla sataprosenttisesti oma itseni, on kertynyt lähes tusinan verran. Ystäviä ovat ne, joille kerron ensimmäisenä suuret ja pienet ilouutiset. Ne, joita voin pyytää piristämään kun harmittaa tai olen allapäin. Ne, jotka kannattelevat kun maailma runnoo tai sydän on lihasverellä. Ne, jotka puhuvat minulle järkeä, kun en itse siihen pysty. Ne, jotka tietävät, että olen välillä äärimmäisen hölmö ja siitä huolimatta tai jopa sen takia rakastavat minua.

Tuntuu hullunkuriselta ajatella, että me ei ehkä oltaisi koskaan tavattu, jos me ei molemmat blogattaisi. Elämässä niin moni tärkeä asia on lopulta niin pienestä kiinni. Se saa mut uskomaan entistä vakaammin, että mikään ei tapahdu sattumalta. Aivan kuten ei meidänkään ystävyyden alku ollut sattumaa.

Helena, oon maailman kiitollisin siitä, että oot mun ystävä. Sä oot täyttä kultaa.

xx,

Anna

PS. Puhun blogissa harvoin ystävistäni heidän oikeilla nimillään, sillä koen, ettei minulla ole valtaa rikkoa heidän yksityisyydensuojaansa. Ihmissuhteeni kuuluvat kaikkein syvimmin varjeltuun osaan yksityiselämääni, joka ei sen kummemmin kuulu blogiin, vaikka toki "tästä tai tuosta" ystävästäni välillä puhunkin.

Helenasta koen voivani puhua hänen oikealla nimellään, koska Helenakin bloggaa julkisesti. Hän on itse tuonut etunimensä ja kasvonsa blogiinsa, enkä täten siis koe "paljastavani" hänestä enempää kuin mitä hän on itse valinnut tuoda julki.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

For Paris, for the world


Vietimme viikonlopun poikaystäväni perheen luona. Ihmettelimme koko lauantain Tamperetta, tai Mansea, kuten minä kaupunkia mielummin kutsun. Kerroimme vuorotellen toisillemme ja seuralaisillemme nippelitietoja Keskustorin patsaista (poikaystävä) tai keskustan asemaruutukaavoituksesta (minä, kiitos taidehissan kaupunkiarkkitehtuuri-luennot).

Illalla, ollessamme jälleen kahden, otin puhelimen käteen ja pääsin vasta kunnolla jyvälle siitä, kuinka suuressa skaalassa kauheuksia oikein onkaan tapahtunut. Luettuani tarpeeksi uutisia en voinut kuin itkeä surusta ja voimattomuuden tunteesta.

Kyynelten tauottua tajusin, että vaikka näin isojen asioiden edessä yksi nuori nainen ei voi paljon tehdä, voin kuitenkin tehdä jotain. Voin olla antamatta pelolle valtaa, voin olla vastaamatta Pariisissa tapahtuneeseen vihaan vihalla.

Maailma tarvitsee aina naurua, lämpöä, iloa ja ennen kaikkea rakkautta. Ja tällaisinä aikoina sitä tarvitaan entistä enemmän.

Pelkoa ja vihaa vastaan ei taistella peläten ja vihaten. Niitä vastaan taistellaan rakkaudella.


xx,

Anna

PS. Palatkaamme kevyen hupaisiin sunnuntaihöpsöilyihin taas ensi viikolla

tiistai 10. marraskuuta 2015

Se Yksi


”What we find in a soulmate is not something wild to tame but something wild to run with.” 
-Robert Brault


Mä kirjoitin joskus kauan sitten, varmaan syksyllä 2014 postauksen, joka on tähän päivään asti seisonut mun Luonnokset-kansiossa.

Kyseinen postaus käsitteli unelmakumppaniani, niitä piirteitä, joita silloin toivoin hänen omaavan jos joskus kävisi onnellisesti ja löytäisin jonkun ihmisen rinnalleni.

Mä en juurikaan niistä kaikkein yksityisimmistä asioistani, ihmissuhteista, täällä puhu, vaikka tietyllä tapaa tahtoisin, ihan todella paljon. Sinkkuaikoina tahdoin jakaa (ja no, tiettyyn pisteeseen asti jaoinkin) tunteitani sydämessä mylläävistä pyörremyrskyistä, sydänsuruista ja ihastumisista. Ja nyt, kun monen sinkkuvuoden jälkeen olen rakastuneempi kuin koskaan ja seurustelen miehen kanssa, joka tekee minut järisyttävän onnelliseksi, tahtoisin kertoa vaikka ja mitä. Mutta sitten kuitenkin, tämän yhden tärkeimmistä ja herkimmistä ihmissuhteistani tahdon myös pitää vain itselläni. 

Mutta jos jotain olen tässä uudessa parisuhteessani oppinut, niin sen, että jos tahtoo ihmissuhteita, jotka tuntuvat, on uskallettava tuntea.

Mä olen aina pitänyt itseäni avoimena, helposti muihin tutustuvana ja ihmisläheisenä naisena. Tai näin ajattelin siihen saakka, kunnes nykyinen poikaystäväni käveli vastaan. Tapailumme alkuvaiheessa tappelin vastaan kuin henkeni hädässä, en halunnut päästää häntä lähelle ja antaa itseni ihastua.

Miksi? Koska pelkäsin. Pelkäsin aivan helvetisti. En ole kovin hyvä ihastumaan ja olen menneisyydessä jotenkin onnistunut retkahtamaan tyyppeihin, jotka eivät sitten lopulta ole antaneet kaipaamaani vastakaikua sillä vakavuudella, jota itse hain. Tästä on melko luonnollisesti seurannut aika kasa sydänsuruja. Mutta pahinta mitä sydänsuruista seurasi, oli oman sydämeni kovettuminen. Tiedostamattani jossain vaiheessa päätin, että jos en tunne mitään, en myöskään satuta itseäni. Mutta ei se mene noin, eihän toi ole mitään oikeaa elämää. 

Pitää uskaltaa antaa mennä, pitää uskaltaa avata sydämensä toiselle. Jos ei anna mitään, on turha odottaa saavansakaan mitään. Ja jos tulee satasella turpiin, siitä selviää kyllä. Se voi viedä kauan, se voi sattua aivan samperisti ja se voi vaatia monta itkuista hetkeä sohvannurkassa, mutta sydänsuruista selviää, aina lopulta. Myöhemmin kiitätte itseänne siitä, että olette uskaltaneet ja tunteneet, ettekä rakentaneet muurin perustuksia sydämenne ympärille, kuten itse huomaamattani tein. 

Näin jälkeenpäin olen useasti miettinyt, myös ääneen poikaystävälleni, miten onnekas olen, että olemme omasta vaikeilustani huolimatta kuitenkin päätyneet yhteen, ettei hän luovuttanut vaikka aluksi olinkin hieman toivoton.

Aivan sattumalta mieleeni tuli hauska anekdootti eilisillalta aiheeseen liittyen. Katsoimme parhaan ystäväni kanssa Mulania ja mutustimme väsäämiäni lämpimiä voileipiä. Alla oleva kohtaus tulee sen jälkeen kun keisarin neuvonantaja on kertonut kapteeni Shangille, että tämän joukot eivät todellakaan sovi sotilaiksi sen enempää kuin Shang kapteeniksi ja Mulan on lohduttanut Shangia.

Mushu: Et silviisiin.
Mulan: Mitä?
Mushu: Sä tykkäät siit, eiksjuu?
Mulan: Eeeeen. Mä...
Mushu: Jaa just niin kai.

Paras ystäväni: "Ahahahhahaha! Toi oli ihan niinku sä sillon ku aloitte hengailee enemmän X:n kanssa ja mä sanoin että sä niin tykkäät siitä!"
Minä: Eeeen.

Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseeni, "unelmakumppanin toivottavat ominaisuudet". Syksyllä 2014 olen kirjoittanut seuraavaa:

"Varmasti jokainen meistä pohtii aina joskus, millainen se oma tuleva/mahdollinen parempi puolisko oikein on tai millainen hänen toivoisi olevan. Toki on tietyllä tapaa myös absurdia ajatella moista, koska mä uskon, että sitten kun kolahtaa, niin sitten vaan kolahtaa. Toki on tärkeää, että molemmilla on edes aavistuksen verran samansuuntaiset ajatusmaailmat ja elämänkatsomukset. Tai näin ainakin arjen sujuvuuden kannalta kuvittelisin (viimeisimmästä omasta parisuhteesta kun on jo tosiaan useampi vuosi).

Mutta jos multa kysyttäisiin, minkälaisia ominaisuuksia potentiaalisessa puolisoehdokkaassa arvostaisin tai kokisin tärkeäksi, niin lista voisi näyttää seuraavanlaiselta:

Unelmieni mielitietty

-ei menetä hermojaan jos joskus heittäydyin hassuksi julkisilla paikoilla. Esimerkiksi hyppelen laatoilla niin ettei viivoihin saa osua tai ojentelen kaupassa jalkoja niin kuin paraskin balleriina tai laulan radion mukana ääneen tai teen jotain muuta hölmöä. Pikemminkin hän jopa hölmöilee kanssani (koska koen että jos hän ei moista ymmärrä, hän ottaa elämän liian vakavasti ja sellainen ei taas sovi mulle. Plus mä oon oikeasti tosi hölmö joskus.)

-ei menetä hermojaan edes silloin kun nauran kovaan ääneen omille jutuilleni (happens all the time, mutta minkäs sille voi, oon hilarious. Toim. huom. omasta mielestäni)

-ymmärtää sen, että mä ihan todella innostun lapsenomaisesti lähes kaikesta mahdollisesta (ja mielellään pitää sitä edes etäisesti suloisena/liikuttavana ärsyttävän sijaan)

-osaa tehdä ruokaa JA pitää siitä, edes vähän (muuten meidän parisuhde päättyy ennen aikojaan kahden ihmisen nälkäkuolemaan tai sitten me joudutaan pankkiryöstöstä vankilaan kun piti saada pätäkkää jatkuvaan ulkonasyömiseen)

-on vanhanaikaisen kohtelias: hän avaa minulle oven ja auttaa takin ylleni

-on kiltti niin ihmisille kuin eläimillekin

-on kunnianhimoinen, mutta ei ylpeä

-on henkilö, jonka kanssa voin sekä keskustella vakavasti ja syvällisesti että pelleillä ja nauraa

-jännittää kanssani Leijonien pelejä tai vähintäänkin suhtautuu suopeasti jokakeväiseen MM-kisarumban seuraamiseen

-on aivan mielisairaan hyvännäköinen ja kuuma ja kaikin puolin niin upea että pyörryttää (okei, tää ei oo pakollista, plussaa lähinnä)

Mutta se kaikkein tärkein ja ainoa ominaisuus, jota ihan oikeasti todella vaadin:

-hän pitää minusta juuri tällaisena kuin minä olen

Hän on sekoitus J. Karjalaisen Hän-kappaletta ja Katy Perryn Teenage Dreamia. Tahdon, että hän on ylpeä kun saa olla kanssani ja minä tahdon tuntea samoin. Tahdon, ettän hän saa minut onnesta sekaisin."

Ja nyt, marraskuussa 2015 jakaessani elämäni ihmisen kanssa, joka on vielä paljon enemmän kuin laatimani lista, hymyilen lempeästi menneisyyden Annalle, joka kaikista sydämen karikoista ja omista heikkouksistaan huolimatta syvällä sisimmässään toivoi ja uskoi, että vielä se tyyppi osuu kohdalle.

Ja sitten, monia kuukausia myöhemmin, kun sitä vähiten odotin, minä ja hän tapasimme.

xx,

Anna

PS. Lienenkö vain hölmön taikauskoinen, mutta "Julkaise"-napin painaminen lähes hirvitti. Mielessä kyti ajatus, että manaanko onnellisuuteni kertomalla siitä. Mutta manaamisen sijaan yritän ajatella asian niin, että usein universumi antaa, jos vain ymmärtää pyytää.

Siispä rakas universumi. Kiitos tästä onnesta, saisinko pitää tämän kaiken myös tulevaisuudessa?

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Astetta väsyneempi sunnuntaihauska


Terveisiä uuvahtaneelta bloggaajalta! Kaksi päivää sitsaamista putkeen ja viikonloppu duunissa verottavat edelleen allekirjoittanutta. Juuri nyt tuntuu siltä, että aivoissa liikkuu ei niin juuri mitään.

Onneksi huomenna maanantaina vietän vapaapäivää sekä koulusta että töistä ja aionkin pyhittää huomisen paitsi palautumiselle, myös opiskelulle, se kun on esimerkiksi kuluneella viikolla jäänyt vähän vähemmälle. En ehkä pysty selittämään tätä itselleni saati sitten teille sillä, että "no mutta sitsit on opiskelijatapahtuma ja olennainen osa vallitsevaa opiskelukulttuuria", haha. Totuus kun sattuu nyt vaan olemaan se, että olen humputellut, laulanut ja tanssinut pöydällä ja kömpinyt kotiin joskus aamuyön pimeinä tunteina. Mutta minuuttiakaan en vaihtaisi pois.

Nää kuvat ja etenkin niiden tekstien oivaltavuus nauratti ja ilahdutti mua runsain määrin silloin kun nää kuvat tulivat ensimmäisen kerran vastaan.







Kuvista en sano muuta kuin että 1) sorry not sorry ja 2) no okei sanon myös sen verran, että taas yksi upea esimerkki siitä, miten paljon omalla äidinkielellään voi leikkiä. 

Palaan huomenna jonkin astetta skarpimman ja järkevämmän postauksen kera. Nyt tää keho ja pää huutaa unta. 

xx,

Anna

Kuvat: ehtymätön kotimainen huumorin keidas aka Riemurasia

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Sunnuntaihauska: Halloween edition


Leppoisaa sunnuntaita jengi!

Mun suomeksi Pyhäinpäivän- muun maailman kielellä Halloween-viikonloppu kului töissä ja miehen kainalossa. Mulla on menossa nykyään itselleni hyvin harvinainen neljän työpäivän putki, joista viimeinen työpäivä koittaa huomenna.

Käytiin miehen kanssa perjantaina after workeilla ja taas muistin, että sitäkin pitäisi tehdä useammin. Etenkin viikonlopun alkaessa oli ihanaa saada istua alas, jutella rauhassa ja rentoutua. Ja juoda mielisairaan hyvää rommikolaa tuopista. On myös ihan eri fiilis käydä istumassa ulkona kuin toteuttaa sama kotona.

Meillä ei kummallakaan ollut mitään sen erityisempiä bailusuunnitelmia, joskin lauantaina käytiin ystäväpariskunnan kanssa juomassa bisset Brewdogissa. Sitten käveltiin Kamppiin ruokaostoksille (älkää ampuko jos kuulostan kaupunkilaisurpolta, mutta on käsittämättömän ihanaa kun asuu paikassa, josta löytyy aina avoin ruokakauppa), etsittiin kilpaa pakastealtaista niitä täydellisiä valkosipulilohkoperunoita ja todettiin yksimielisesti, että tarvitaan myös vähän karkkia. Syötiin herkullisen epäterveellisesti ja illan missiona katsottiin telkkarista tullut Shawshank Redemption ja taas nousi meikäläisen yleissivistys pykälän ylöspäin. Osin hyvin koskettava ja ihanan älykäs leffa, suosittelen! Joskaan en olisi yllättynyt jos olisin maailman viimeinen ihminen, joka ei kyseistä rainaa vielä ollut nähnyt, sen sortin kulttileffa on käsittääkseni kyseessä.

Tuli tänään töissä puhetta kollegan kanssa ajan viettämisestä Helsingin ydinkeskustassa. Kollega asuu itse Kalliossa ja mä tosiaan pidän majaa Punavuoressa. "Siis tiedätkö Anna, tää on varmaan tätä kuplassa elämistä, mutta mä just tajusin, että ihmiset tulee varmaan siksi viikonloppuisin keskustaan, koska ne asuu alueilla, joissa ei oo kivoja putiikkeja ja söpöjä pikkukahviloita. Niinku meillä Kalliossa tai teillä Rööperissä on." Kollegan huomio nauratti, mutta sen todenperäisyydestä en sikäli tiedä. Tai no joo, aika harvoin esimerkiksi mä itse ydinkeskustassa ramppaan kun tosiaan kivoja rafloja ja kahviloita löytyy roppakaupalla tästä naapuristakin.

Ja kuten olen epäilemättä sen miljoonatriljoona kertaa sanonut, mä rakastan Punavuorta ja tän paikan fiilistä. Tää on kuin pieni kaupunki kaupungin sisällä. Täällä on kaikki mitä ihminen voi tarvita, mutta silti koko muu kaupunki on aivan käden ulottuvilla. Täällä on ihmisen hyvä olla.

Mutta ennen kuin kokonaan unohdan, sunnuntaihöpsöttelyt kehiin! Viikonlopun teeman mukaisesti, tietenkin.

Tänään Annan naurunurkka tarjoaa teemavitsin ja hauskan pukeutumisidean (sopii myös muulloin kuin Halloweeninena):

Why didn't the skeleton go to the party?
-He had no body to go with.



Varmaan about jokainen on todennut tän, mutta kerta kielon päälle: kelatkaa, että on jo marraskuu! Kreisiä miten aika juoksee. Mutta niinhän se sanontakin kuuluu: aika menee nopeasti kun on hauskaa. Ja mulla on ollut uskomattoman ihana syksy.

xx,

Anna

PS. Kuva täältä

torstai 29. lokakuuta 2015

F/W wishes: blushy pink



Olen viime aikoina jostain syystä alkanut turhautua tummanpuhuvaan garderobiini. Mustaan ja harmaaseen pukeutuminen tuntuu jotenkin ankealta, enkä meinaa löytää sitä sellaista "mutta musta on aina tyylikäs" -fiilistä enää ollenkaan. Ehkä turhautumiseni johtuu siitä, etten koe ulkoisen olemukseni heijastavan sisäistä olotilaani ollenkaan, mene ja tiedä.

En tiedä yllättääkö tämä suoranaisesti ketään, mutta mulla on teinistä asti ollut pienoinen rakkaussuhde vaaleanpunaiseen ja pinkkiin. Vaikka en omistakaan röykkiöittään pinkkejä tai vaaleanpunaisia tavaroita, pidän kyseisistä väreistä kovasti. Toki jotkut värisävyt miellyttävät enemmän kuin toiset, mutta ymmärtänette ajatuksen.

Koen, että pinkki ja vaaleanpunainen kuvastavat osuvasti sitä suurta sisäistä tyttömäisyyttä, joka sisältäni yhä näin aikuisenakin kumpuaa. Sisustukseen asti en kyseistä väriä ole kuitenkaan tuonut, ainoana poikkeuksena mun vessa pinkkeine vessamattoineen ja muutamine yksityiskohtineen. Tähän tosin voi yhtenä syynä olla myös se, että mulla oli meidän vanhassa talossa hempeän vaaleanpunaiset tapetit huoneessani (näin käy kun 11-vuotias Anna saa itse ekaa kertaa elämässään päättää ikiomasta huoneestaan) ja sain varmaan niiden vuosien aikana jonkin sortin yliannostuksen.



Viime aikoina olen joka tapauksessa löytänyt itseni haaveilemasta suloisesta vaaleanpunaisesta. Hattaran värinen neule sopisi täydellisesti yhteen vaatekaapista löytyvien harmaiden ja beigen eri sävyjen kanssa. Neuloksen tulisi kuitenkin olla siistin sileää, pörröisestä tulee helposti omaan makuuni turhan rento (tai jopa osin epäsiisti) vaikutelma. Pehmeä, hento vaaleanpunainen neule on tällä hetkellä yksi täydellisimmistä asioista, joita voin kuvitella.

Etsiskelen siis paraikaa sitä ikuista sokerihumalan lähdettä karkkihammas kolottaen.

xx,

Anna

Kuvat: Pinterest

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Sunnuntaihauska: #vainkuhajutut


Ah, taas jokaviikkoisen sunnuntai-läpändeeruksen vuoro. (Läpändeerus, mikä hieno ja kultturelli lisä omaan sanavarastooni. Apua.)

Sekä omaa instagram- että fb-feediäni ovat viime päivinä täyttäneet hulvattomat kuha-vitsit. Syysflunssan lailla sosiaalisissa medioissa levinneet kuvat ja heitot naurattavat ainakin allekirjoittanutta ja omaa lähipiiriäni.

Mielestäni kuha-jutut ovat loistava osoitus käsittämättömän monikäyttöisestä ja rikkaasta suomen kielestämme. Lauseiden kaksoimerkitys tuskin avautuisi muille kuin suomea äidinkielenään puhuville yhtä simppelisti ja itsestäänselvästi. Etenkin näin päivien lyhentyessä ja valoisan ajan vähentyessä juuri tämän kaltaiset hauskat, kevyet ja jopa ajoittain ehkä aavistuksen kantaaottavat (kts. kolmas kuva, haha) kaskut ovat juuri se huumorin muodossa ilmestyvä valonpilkahdus, jota me suomalaiset tarvitsemme.

Pitemmittä puheitta:









Meikäläinen nauttii sunnuntaista Saimaan rantamilla eli faijan luona landella. Edessä kohta kolmen ruokalajin illallinen (muunmuassa sienikeittoa YASSSS), sauna ja iisiä elämää sohvalla. Seurueemme suuntaa Stadiin vasta anivarhain huomenaamulla.

xx,

Anna

Kuvat: FB:n Vainkuhajutut-yhteisön seinä.

torstai 22. lokakuuta 2015

Mitä minulle kuuluu



Oikeasti näpyttelyä kaipaisi yksi pitkänpitkä essee, joka on tähän mennessä edistynyt, noh, otsikon verran. Oloni on kuitenkin juuri nyt niin rentoutunut, etten jaksa antaa stressille taikka muulle hätäilylle yhtään tilaa. Deadlinekin on vasta ensi maanantaina, ehtiihän tässä.

Tiistain kaksi tenttiäni ovat nekin jo eilistä päivää, sanan kaikissa merkityksissä. En osaa sanoa lainkaan miten ne menivät - odottaako ykkösiä, vitosia vai jotain siltä väliltä, mutta ohi ne ovat joka tapauksessa. Ehkä helpottavinta oli vuorokausi ennen ensimmäistä tenttiä sisäistää se tosiasia, että nämä tentit eivät oikeasti ole niin iso juttu. Edellinen yliopistoon liittyvä koetilanteeni oli pääsykoe kesän alussa - se oli iso juttu, enkä jotenkin ollut ymmärtänyt, että nyt ei enää tarvitse kamppailla sisäänpääsystä, nyt ei tarvitse itkeä sivu suun mennyttä opiskelupaikkaa, ei, vaikka tenttitulokseni näyttäisi hylsyä. Tämän itsestäänselvän asian sisäistäminen vieritti kilojen painoisen tenttikirjan muotoisen kiven harteiltani.



Eilen aamulla sporapysäkille saapuessani tajusin kaksi asiaa: ballerinoissa tarkenee edelleen (joskin ehkä huijasin step-sukkien avulla vähän) ja spora, johon tähtäsin, on ollut etuajassa, koska kerrankin minä en ollut myöhässä. Tajusin myös, että aamuiselle balettitunnille ajoissa ehtiminen seuraavan kyydissä matkatessa olisi lähes mahdotonta. Liekö syynä ollut pirteän pinkissä KeepCupissa lämmittävä, tuore kahvi vai raikas aamu, mutta sain jostain idean tarkistaa steissin bussiaikataulut juuri pysäkille liukuvan sporan huomioonottaen. Edetessämme pitkin syksyisen somaa Bulevardia Reittiopas ilmoitti, että bussilla nro 77 (vanha kunnon Jakis-bussi! Voi muistoja! Sillä matkasin joitain vuosia sitten monen monituista kertaa kahden ystävän luo Jakomäen ytimeen. Sijainnistaan huolimatta kyseinen kimppakämppä oli yksi kotoisimmista kodeista, joissa olen vieraillut. Rakastin asunnon sohvaa.) olisin vallan hyvissä ajoin paikalla ojentelemassa nilkkojani - mikäli ehtisin kyseiseen bussiin.

Neljä minuuttia myöhemmin istuin kuitenkin 77:n kyydissä ja voi sitä riemua, kun bussi suhasi Kaisaniemen kohdalla sporani ohitse. Hihkuin ja äänettömästi kannustin kuskia. "Kaasu pohjaan ja hanat auki! Wuhuu, täysillä eteenpäin!" Hyvä etten taputtanut käsiäni yhteen. Olin niin innoissani aikataulun kiinnikirimisestä, että melkein missasin oman pysäkkini. Ja kun pari silmänräpäystä ennen bussista poisjäämistä kuulin bussin radiossa soivan Tehosekoittimen Kaikki nuoret tyypit -kappaleen, aamuisesta hetkestäni tuli täydellinen. Olin kaikesta huolimatta ajoissa, aurinko paistoi, olin menossa balettitunnille, radiossa soi hyvä biisi. Juuri tuolla hetkellä astuessani ulos bussista kaikki oli täydellisen hyvin.

Balettitunti oli yhtä riemuidioottien tanssahtelua. Joka tunti me tehdään lisää just niitä balettijuttuja, joita mä oon vuosikaudet itsekseni "harjoitellut" (myös ihan julkisilla paikoilla kuten esimerkiksi Stockan Herkussa, terkkuja vaan kauppaseurana olleille kavereille): demipliéitä, käsien ojentelua, balettijuoksua ja tänään, voi kuulkaa! Tänään me hypittiin! Vaikka hyppysarjan jälkeen puuskutin kuin pieni juna, mun naamalla ollut hymy ei olisi voinut olla leveämpi. Baletti on ihanaa! Se on ihanaa, vaikka en ole yhtään niin notkea kuin voisin olla. Se on ihanaa, vaikka välillä olenkin ihan hukassa siinä, miten nämä käsivarsiksikin kutsutut pitkät raajani nyt pitikään asettaa. Se on ihanaa, vaikka todellisuudessa en ehkä liiku niin sirosti kuin omissa mielikuvissani. Se on ihanaa, koska odotan innolla jokaista tuntia.

Olen aina vähän harmitellut sitä, että mua ei pienenä laitettu balettitunneille (tai no, voiko sitä edes harmitella, että sen sijaan, että vanhemmat olisivat diktaattorimaisesti päättäneet mun harrastuksista, sain ihan itse valita ja aprikoida), mutta luultavasti parempi näin. Nyt pääsen nauttimaan baletista aivan eri tavalla ja ehkä sisäistänkin jotain sellaista, mihin ei 7-vuotias Anna olisi pystynyt.


Pukkarissa Helena ja päivän paras idea veivät meidät perinteisen unicafe-lounaan sijasta Fukuun syömään sushia. Valitsin omia palojani huolettomasti ja iloitsin siitä, että joku on joskus keksinyt yhdistää majoneesin ja sushin. Istuttiin ikkunapöydässä, mä siemailin misokeittoa syömisen lomassa ja nautin siitä, että sain vain olla.


Kalenterini tämän viikon perjantaita - siis huomista - koristaa näköjään kahvitahra. Onpa siis erinomaisen hyvä, että ainoat agendani tulevalle päivälle ovat Saimaan tuijottelu, perheenjäsenten kanssa höpöttely ja mitä luultavimmin saunominen. Ja viiniä, koska faijan luona viini on vakio.

Saavuimme pari tuntia sitten pohjoisesta saapuneen siskon kanssa pitkästä aikaa Saimaan rannoille juhlimaan etukäteis-isänpäivää.

So, coming up next: rentouttava lande-viikonloppu.

xx,

Anna

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Pientä pintajännitystä, ja tietenkin yksi sunnuntaihauska


Koen tietyllä tapaa harmitusta siitä, etten ole saanut kirjoitetuksi tänne mitään. Joka kerta kun olen avannut bloggerin ja ajatellut postauksen kirjoittamista, on tuntunut siltä, että ulosantini olisi "Tänään oli ihan kiva päivä, ei mulla muuta, moikka" -luokkaa.

Niin, yliopiston ihkaensimmäinen tenttiviikko lähestyy ja mua jännittää. Mua jännittää enemmän kuin tahtoisin myöntääkään. Voin kuvitella, että jotkut teistä siellä ruudun toisella puolella naurahtavat hellästi ja tahtoisivat ehkä todeta, että "Anna hei, ne on vaan tenttejä, aina niistä läpi pääsee tai sitten meet vaan uusimaan, no worries!".

Mutta kun ei se mene ihan niin. Tai teoriassa kyllä. Mutta käytännössä ei. Taidehistorian tentin tahtoisin onnistuvan, koska pidän kyseisestä aineesta ihan hurjasti ja koska taidehistorian sivuaineopiskelijat eivät saa jatkaa aineopintoihin, ellei perusopintojen keskiarvo ole asteikolla 1-5 vähintään 4. Ja juuri nyt on sellainen olo, että mä tahtoisin ihan hurjasti jatkaa taidehissan opiskelua myös aineopintoihin. Tai ainakin tahtoisin, että mulla olisi niin halutessani mahdollisuus siihen.

Johtamisen tentti taas. Voi elämä. Siinä on kyllä yksi kurssi ihan omaa luokkaansa. Mä olen tuntenut luennoilla oloni ihan tahvoksi, kun tuntuu, että puolet luennoitsijan jutuista menee ihan yli hilseen. Kunnes viimeisen luennon tauolla satuin kuulemaan, kun vieressä istuvat valtsikalaiset taivastelivat ihan samoja juttuja. Vaikka ei ehkä saisi, tunsin pientä helpotusta. En siis ole ainoa, joka on välillä pihalla kuin lumiukko.

Olen tuntenut oloni vähän kireäksi viime päivinä, mutta en ole suostunut myöntämään itselleni, että se muka johtuisi lähestyvistä tenteistä. Kunnes sitten lauantai-iltana ajauduimme miehen kanssa Jennifer Lawrencen kirjoittaman, viime päivinä puhututtaneen esseen kautta väittelemään miesten ja naisten palkkaeroista, politiikasta ja vähän kaikesta. Keräsin aika nopeasti aika paljon kierroksia ja lopulta purskahdin vihaiseen itkuun. Mies tuli luokse, mitään sanomatta otti mut syliin ja antoi mun itkeä. Ensin vollotin koko muun maailman kyynisyyttä ja sitten vain hiljaa kaikkea mahdollista.

"Tää ei tainnut johtua vaan meidän erimielisyyksistä?"
"Ei."

Oli syynä sitten lähestyvät tentit tai ihan vaan väsymys, jälkeenpäin sen aina huomaa parhaiten: itkeminen teki hyvää. Ja miten lohdulliselta tuntui huomata, että vieressä istuva tyyppikin osasi nähdä pintaa syvemmälle, otti kainaloon ja silitti päätä silloin kun sitä todella tarvitsin.

Tentit jännittävät vieläkin, mutta yritän ajatella niin, että pieni jännityshän on aina hyvästä.

Sunnuntaihauskana BBC:n klassikkovideo "puhuvista" eläimistä. Tuo hymyn huulille joka kerta. Niin kuin eläimilla tuppaa olla tapana tekemään.




Tyyneyttä sunnuntai-iltaanne, tyypit!

xx,

Anna

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Sunnuntaihauskaa part. III


Koska Sheldon on ihana. Siis ihana. Yksi kaikkien aikojen lempihahmojani. Ja no hei fysiikka. C'mon, what can you say?



Koska musta tuntuu välillä, että mun elämästä puuttuu jotain kun en junnuna päässyt osallistumaan (ja pätemään, toim. huom.) tavauskilpailuissa vanhaan kunnon jenkkimalliin. Mä olin skidinä tosi hyvä koulussa ja diggasin kirjoittamisesta ja lukemisesta jo ihan taniaisesta lähtien. Tiesin myös olevani suhteellisen terävä pikku nappula, joten ai että millasta mannaa tollaset tavauskilpailut olisivat pienen Annan egolle olleet, haha. Aina jos jostain ilmestyi tosi vaikea sana, mä olin heti kertomassa miten se kirjoitetaan. Hurmaava pieni päällepäsmäri oon kyllä ollut, terkkuja vaan mun kanssa kasvaneille sisaruksille.



Tää on varmaan taas yksi osoitus mun maailman kehnoimmasta ja huonoimmasta huumorintajusta (lähipiiri tähän: NO AIJAA you don't say?!), mutta musta tää allaoleva kuva ja sen sisältämä läppä on kertaheitolla yksi maailman hauskimmista jutuista. Ja ihan hypoteettisesti kun puhutaan niin saattaisi olla, että ehkä mahdollisesti oon kertonut ton vitsin mun kavereille aika monta kertaa. Koska musta se on joka kerta yhtä huikee. Kaverit saattaa olla eri mieltä kuultuaan sen viidesti. Siis saattaa, onhan nää täysin hypoteettisia pohdintoja.



Taas yksi sunnuntai melkein takanapäin, vitsi kun viikot tuntuu jotenkin rientävän. Mä poistun tästä mutustamaan pizzaa ja lojumaan ystävän kanssa.

Rentoa iltaa tyypit!

xx,

Anna

lauantai 10. lokakuuta 2015

perjantai 9. lokakuuta 2015

4 x huikeita juttuja



1) Nähtiin tiistaina nuorimman siskoni kanssa. Kuvailtiin yhdessä, täristiin vilpoisessa ilmassa ja lopulta vein meidät Johan&aNyströmiin kahville. Sisko joi kaakaota ja minä erinomaista aeropressia. Jokainen siemaus oli hunajaa makuhermoilleni. Maksan mielelläni hieman enemmän kahvista, jos lopputulos on noin taivaallinen. Sisko tykkäsi paitsi kaakaostaan, myös J&N:n urbaanista sisustuksesta. Mä tykkäsin siitä, että sain kuunnella siskon kertoessa autokoulun, lukion ja ystävien täyttämästä arjestaan.

2) Katsoin viime viikonloppuna Pulp Fictionin ja Interstellarin. Pulp Fiction yllätti todella positiivisesti. Mä pyrin pääosin välttelemään kamalien elokuvien katsomista ja kaikki väkivalta-teemaiset rainat (samoin kuin kauhuleffat) menevät muitta mutkitta kansioon nimeltä "näistä tulee paha mieli ja olo". Mä en ole koskaan saanut minkäänlaisia kicksejä verellä ja lentelevillä ruumiinosilla mässäilevistä leffoista, joten en uskonut Pulp Fictionin sopivan itselleni, sen nimihän on kuitenkin "Tarinoita väkivallasta". Kuitenkin, leffan kultti-status on askarruttanut jo monta vuotta ja olen kokenut sen katsomisen olevan melkeinpä osa yleissivistystä. Niinpä viime viikonloppuna otin itseäni niskasta kiinni. Jouduin tosin kerran kysymään leffaseurana toimineelta mieheltä, pysyykö tuolloin ruudussa ollut henkilö elossa ja huokaisin helpotuksesta kun mies vastasi myöntävästi. Jostain syystä olisin tullut kovin surulliseksi, jos ko. hahmo olisi menehtynyt, olkoonkin fiktiivinen.

Olin myös unohtanut taianomaisen Tarantinon ja hänen kykynsä. Onhan tyyppi nyt ihan uskomaton ohjaaja ja aivan omaa luokkaansa pienessä omituisuudessaan.

Interstellarissa vaikutti kaikkein eniten huikeat, siis kertakaikkisen huikeat erikoistehosteet ja ylipäätään kaikki fysiikkaan ja avaruuteen liittyvä. Kuten jotkut saattavat ehkä muistaa, mä olen järisyttävän kiinnostunut universumista, avaruudesta ja maailmankaikkeudesta. Harva asia on niin ylitsepääsemättömän mielenkiintoista kuin tää kaikki meidän ympärillä ja tuolla taivaalla. Kun Matthew McConaughey (jolla on joka leffassa se yksi ja sama aksentti?!) tovereineen yhdessä kohtauksessa matkusti avaruuteen ja kohti madonreikää, mä olin sanaton. En voinut kuin tuntea koko kehon läpi meneviä kylmiä väreitä ja antaa kyynelten valua. En oikein itsekään tiennyt, enkä tiedä vieläkään, mistä kyyneleet johtuivat. Ainoa selitys, jonka keksin, on, että kyyneleet ilmaisivat niitä tunteita, joita en osannut pukea sanoiksi. Vaikka elokuva vetikin isoja mutkia suoriksi ihmisten syväjäädyttämisestä madonreikien läpi matkustamiseen, teki se muhun siitä huolimatta suuren vaikutuksen. Ehkä siksi, että tavallaan joskus kaukana tulevaisuudessa se kaikki, tai ainakin osa siitä voisi olla mahdollista.

3) Lisäksi mua on myös ilahduttanut uusi harrastukseni! Aloitin nyt syksyllä aikuisbaletin ja mikä parasta, ollaan ystäväni, ihanan Helenan kanssa samassa ryhmässä. Olen haaveillut baletista monta vuotta, joten voitte vain kuvitella miten innoissani mä olen! Ostin jo ihkaoikeat balettitossut ja tunnit ovat olleet juuri sellaisia kuin kuvittelin. On askelsarjoja ja tangolla harjoittelua ja pliéitä ja hyvän ryhdin korostamista. Baletti on aika kurinalaista, mutta ihan mielettömän hyvää (ja uudenlaista) treeniä koko keholle.

4) Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä: yhden ultimate-suokkibändeihini lukeutuvan CHVRCHESin jokunen viikko sitten ilmestynyt uusi levy Every Open Eye. Kyseessä on skottilainen elektro-pop-trio ja voi kuinka kovasti toivon, että bändi heittäisi pian ekan Suomen-keikkansa! (Flow / Sideways vm. 2016, PLEASE olisko mitään jookojookojooko?)

(Uuden levyn tännhetkinen suosikkibiisini alkaa about kohdasta 0:48.)



Seuraavaksi sohvalla elo jatkuu Vain Elämään muodossa. Katoin vasta viime viikolla ekaa kertaa tätä kautta ja onhan toi nyt ihan tolkuttoman kiva hyvän mielen sarja!

xx,

Anna

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Sunnuntaihauskaa / eläin-edition


Tänään on naurattanut niin moni eläin-asia (plus eläimet on hauskoja ja muutenkin aika best) JA PLUS että tänään on kansallinen eläintenpäivä, että tästä sunnuntaista tuli nyt eläin-teemainen.

Mulla on ollut tosi kiva viikonloppu. Oltiin landella äidin hoivissa, oli ihanaa ajella vähän autolla pitkästä aikaa ja nukkua ja syödä hyvin. Juteltiin ja vaihdettiin juniori-siskon kanssa kuulumisia kaikessa rauhassa ja paijasin meidän koiraa. Tänään olin aamupäivän duunissa ja vaikka töissä olikin kiire, koko tän päivän yllä on jotenkin leijunut sellainen hyvä, rauhoittunut fiilis. Sellainen, että voi askeltaa hiukan hitaammin, hengitellä raikasta syysilmaa ja ihailla syksyisen kaunista Helsinkiä.

Sellainen hyvä sunnuntai-fiilis.

Ja tosiaan, tässä teille pari eläinkuvaa. Ensimmäinen on mun ja siskojen ultimate-lemppari, jostain syystä se vaan jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Toiselle tirskun usein itsekseni.




Nyt meen väsäämään itselleni pari iltapala-leipää ja jatkan Interstellarin katsomista, joka meiltä jäi kesken. En sano vielä itse leffasta mitään, kun puolet on tosiaan katsomatta (paitsi että en voi olla miettimättä, onko toi tollanen aavistuksen leveä "kuulostan siltä kuin mulla olisi kokoajan purkkaa suussa" Teksas-sound-a-like aksentti joku Matthew McConaugheyn ominaisjuttu? Musta tuntuu, että se kuulostaa joka leffassa samalta, despite roolihahmojen eroavaisuudet), mutta vasta puolet leffasta katsoneena universumi ja avaruus räjäytti nyt jo mun mielen niin kovaa ja korkealta, ettei taas mitään järkeä.

Miten jostain asiasta jota ei kykene edes kunnolla käsittämään, voi tulla niin jäätävät kylmät väreet? Universumi why you so awesome?!

xx,

Anna

torstai 1. lokakuuta 2015

Juuri nyt eniten naurattaa


Heipähei ja ihanaa lokakuun ensimmäistä!

(Ja hyvää kansainvälistä kahvipäivää!)

Mua aavistuksen harmittaa lähiaikojen radiohiljaisuus. Kuluneet puolitoista viikkoa ovat kuitenkin olleet ihan tajutonta menoa ja meininkiä. On ollut improiltoja ja speksin kaksipäiväiset pääsykokeet ja kahdet fuksiaiset, luentoja ja duunia. On uusi harrastus, mahdollinen laukkulöytö, lounastreffejä yliopistolla, tupareita ja Punavuoren bilemekassa joraamista.

Kaikkien aikojen ensimmäinen tenttiviikkokin lähestyy, mutta pyrin olemaan ottamatta turhaa stressiä, ainakaan vielä.

Ja koska tänään on torstai plus koska olin huono bloggaaja ja feilasin aloittamani Sunnuntaihauska-juttusarjan ennen kuin se oli hädintuskin ehtinyt ulos lähtökuopistaan, päätin tulla postaamaan teille videon.

Huikean hauska Tiia jakoikin näitä jo Mua lemmitkö vielä, Kustaa? -blogissaan (en henkilökohtaisesti tunne bloggaajaa mutta ai taivas, miten mieletön huumorintaju tolla naisella on, SUOSITTELEN BLOGIVISIITTIÄ) ja minä jatkan ylistyskuoroa.

(Oikeasti mun tekisi mieli vaan copypasteta Tiian postaus tähän, mutta jos yrittäisin olla vähän omaperäisempi. Edes ihan vähän.)

Mä en oikein tiedä, miten multa on mennyt ilmiö nimeltä Antti Holma lähes kokonaan sivu suun. En ole ehtinyt katsoa herran omaa tv-showta ja Putouksessakaan en ihan satasella syttynyt, mutta sitten serkukset Sande ja Suvi-Tuuli ilmestyivät elämääni ja simsalabim, naurun määrä elämässäni nousi potenssiin 16.

Koska olen jo tuputtanut videoita lähipiirilleni (jotka nauroivat, tietenkin, koska haloo NÄÄ ON NIIN HAUSKOJA), nyt on teidän vuoronne. Videot ovat ilmestyneet viime keväänä, mutta ehkä tässä maailmassa on joku muukin, joka ei ole vielä nähnyt niitä. Vielä asteen verran huikeampaa tästä kaikesta tekee se, että käsittääkseni eli saamani tiedon mukaan eli kylillä juoruillaan, että herra Holma olisi kuvannut nämä omin toimin, palkatta ja ihan vain omaksi ilokseen. Ja tietenkin meidän kaikkien muiden iloksi.


Jos et ekan videon jälkeen halua muka katsoa muita videoita, niin suosittelen soittamaan numeropalveluun ja tiedustelemaan lähintä rotkoa, johon voit syöksyä.

Mä voisin alkaa Antti Holman BFF:ksi esim vaikka heti.

xx,

Anna 

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Sunday funday, eli piristystä sunnuntaihin


Käsi ylös kaikki ne, jotka ovat joskus kärsineet Sunday bluesista tai tuttavallisemmin sunnuntaiharmaudesta?

Mä ainakin olen.

Sunnuntait ja etenkin sunnuntai-illat olivat mulle pitkään, ja ovat varmaan tietyllä tapaa edelleen, viikonpäivistä rehellisesti ainoita, jolloin olo usein tuntui mälsältä.

.......okei, ketäköhän yritän huijata? "Mälsä" doesn't even begin to cover it. Ei ole yksi tai kaksi sunnuntai-iltaa, jotka olen kuluttanut istuen sohvalla, syöden jäätelöä (stereotyyppinen naisenalku, täällä!) ja vähän itku-niiskuttaen kuinka "mä olen niin yksin ja missä se sielunkumppani luuraa ja yksisarvisetkin on kuolleet sukupuuttoon eikä mulla vieläkään ole omaa linnaa ja Sinkkiksissäkin noilla menee niin hyvin jne jne". Mulla on joo ollut aika rankkaa, kuten noista huolenaiheistakin näkee.

Mulla meni hetki tajuta, että henk. koht. omassa tapauksessani asiaan lienee usein liittynyt lauantai-iltainen krebailu ja siitä aiheutunut nestehukka aka krappe ja sen takia heittelevät hormonit ja mielialat. Ja siis tää on kuulkaa fakta (enkä nyt puhu mistään Annan tutkimustoimiston esittämästä "faktasta"), krapula oikeasti vaikuttaa myös hormonitoimintaan.

Joka tapauksessa, oli syynä sunnuntaimasistelulle mikä tahansa, niin hauskuutta ei siinä päivässä voi olla liikaa, koska no, voiko muka koskaan olla liian hauskaa. Ei voi.

Siksi ajattelin aloittaa postausosion, jossa postaan aina sunnuntaisin jonkun hauskan ja iloisen ja piristävän kuvan/tekstin/videon/minkä ikinä.

Ensimmäisenä sunnuntaihauskana vuorossa lähes klassikoksi muodostunut ratkiriemukas kuva. Kuva lienee vanhempi kuin meidän kaikkien mummit yhteensä, mutta siitä huolimatta se jaksaa edelleen naurattaa (mua ainakin).

Tässäpä siis sunnuntaikuva vol. 1, olkaa hyvät:



Ja hei, jos Britney Spears selvisi vuoden 2007 "toisaalta, kalju sopii kaiken kanssa" -breakdownistaan, niin me selvitään tästä sunnuntaista.

xx,

Anna

lauantai 19. syyskuuta 2015

Viikon ihmettelyjä


Miksi manulit näyttävät aina ärtyneiltä?

Miksi siivoaminen on niin kivaa?

Miksi en ole katsonut Game Of Thronesia aikaisemmin?

Miksi aina jumitun kuuntelemaan repeatilla paria-kolmea biisiä?

Miksi en osaa kuunnella musiikkia ja kirjoittaa/lukea samaan aikaan?

Miksi Snapchatin käyttäminen tuntuu samaan aikaan täysin päättömältä ja kuitenkin järjettömän hauskalta?

Miksi avocadot ovat niin hyviä?

Miksi minulla kesti pienen ikuisuuden kysyä vuokranantajilta, saanko maalata asunnon ikkunalaudat valkoisiksi?

Miksi kauneus on katsojat silmässä?

Miksi Sinkkuelämän uusinnat eivät kyllästytä koskaan?

Miksi dippi on niin hyvää?

Miksi kaikki eläimet ovat ihania?

Miksi meri on niin hieno ja jännittävä asia?

Miksi vastapesty, kuivunut pyykki tuoksuu niin hyvältä?

xx,

Anna

ps. joo, allekirjoittanutkin latasi hetki sitten Snapchatin. Tapani mukaan tulen tässäkin tapauksessa totaalisen jälkijunassa, enkä vieläkään ole aivan perillä kaikista ton appin kiemuroista, mutta jos meikämandoliinin tavallinen ja höpsö arkielämä kiinnostelee, niin löydyn nimellä annastrawberryy

tiistai 15. syyskuuta 2015

F/W wishes: ihana kamala poolo


























Siivosin eräänä päivänä vaatehuonettani ja pohdin, puuttuuko garderobistani jotain "olennaista". Löysin itseni unelmoimasta pooloneuleesta. Lähes järkytyin haaveestani, olenhan aina inhonnut pooloja. Mulla oli viimeksi yläasteella sellainen ihonmyötäinen/istuva musta poolo ja kun siitä luovuin, en ole tahtonut nähdä poolon pooloa silmissäni. Osasyynä tähän lienee se, että ihan noin yleisesti ottaen allekirjoittaneen yläaste-tyyli ei ollut mikään tyylikkään pukeutumisen riemuvoitto. Nuoruutensa 2000-luvun alussa eläneet varmaan muistavat esimerkiksi ne tiiliskiven kokoiset "skeittikengät", laattavyöt, Miss Sixty -farkut ja lantiopituiset istuvat hupparit.  Noin niin kuin muutaman omastakin vaatekaapista tuolloin löytyneen vaatekappaleen mainitakseni.

Aivan kuten yhä edelleen kammoksun leveitä lahkeita (yläaste-vibat WAY TOO STRONG, vaikka myönnettäköön, että ihan kivoilta ne näyttää muiden jalassa. Mutta mulle, ehei.), myös poolot olivat pitkään ehdoton no-no. Kiitos kuitenkin muotitalojen taitavien aivopesijöiden taiteellisten johtajien, olen tänä syksynä alkanut lämmetä ajatukselle poolosta. Muhkeasta, löysästä neulepoolosta.



























Vaikka en edelleenkään juurikaan pidä shoppailusta, aion kuitenkin pitää silmäni auki poolojen varalta. Näen jo sieluni silmin asukokonaisuuden, jossa muhkea musta tai harmaa poolo on yhdistetty niukkoihin ja eleettömiin mustiin pillifarkkuihin ja ballerinoihin (tai jos sääukko laittaa ranttaliksi ja aloittaa talven esim. ensi viikolla, mustiin korkonilkkureihin). Runsas yläosa niukan alaosan kanssa on kombo, joka toimii ainakin tämän kropan päällä. Hiukset voi heittää huolettoman tyylikkäälle, löysälle nutturalle tai ponnarille.

Eniten kuitenkin kutkuttaa ajatus päästä kääriytymään ison pooloneuleen uumeniin. Ah sitä mukavuutta, lämpöä ja tyylikkyyttä samassa pehmeässä paketissa.

xx,

Anna

Kuvat: pinterest

ps. Please lohduttakaa ja kertokaa, etten ole ainoa, jolla tietyt vaatekappaleet herättävät jäätäviä yläaste-viboja. Tuntuu joskus, että sitä varten tarvitsisi oman tukiryhmän, haha.

pps. Ottaa kevyesti päähän, että en tajua mistään blogiin tai sen alustaan liittyvästä koodaamisesta/mikäikinäseterminytonkaan yhtään mitään. En esimerkiksi ymmärrä, miksi julkaistessa kuvien välillä on ammottava kuilu kun luonnosvaiheessa ne ovat nätisti vierekkäin. Olen yrittänyt googlata ja opetella, mutta menee silti yli hilseen. Järjestäiskö joku Blogikoodaus for dummies -kurssin? Ilmoittaudun välittömästi.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

On siis syksy


Mun pitäisi oikeasti olla jo nukkumassa, mutta tukka ei ole (vieläkään) kuivunut suihkun jäljiltä ja ajattelin säästää naapureita ja näitä suortuvia ja olla föönaamatta enää tähän aikaan, joten voin hyvin naputella tänne pari riviä. (Milloinkohan ne Vuoden Naapuri -ehdokkaat muuten julkistetaan?)

Yliopiston alku on ollut aikamoista härdelliä. Yritän koko ajan tajuta, että ekaan tenttiviikkoon ei ole kuin reilu kuukausi ja että kurssien juttuja pitäisi koko ajan viedä eteenpäin.

Lisäksi mä olen selvitellyt sivuainejuttuja, JOO-opintomahdollisuuksia ja vaihtohommia. Mun opinnot eroaa tosiaan "perusfuksin" opinnoista aika paljon ja näen itseni opinnoista puhuttaessa enemmänkin jo toisen vuoden opiskelijana. Tämän takia olen esimerkiksi voinut aloittaa kaksi uutta sivuainetta, taidehistorian ja johtamisen (tai no kolme, jos lasketaan oppiaineeseen kuuluva pakollinen sivuaine, taiteiden tutkimus ja teoria).

Mä tahtoisin kovasti myös lähteä vaihtoon jo näin kandivaiheessa, joten olen viimeksi tänään tiedekunnan opintotoimistossa selvitellyt vaihtokohteita. Sain paljon hyviä vinkkejä ja huomenna pitäneekin laittaa sähköposti laulamaan. Mua kiinnostaisi kovasti lähteä Ruotsiin, esimerkiksi Göteborgiin tai miksei Tukholmaankin, mutta katsotaan miten käy.

Härdellihäsäyksestä huolimatta ekat viikot yliopistossa ovat olleet huikeita. Mä nautin jokaikisestä luennosta ja yksi mun suurimpia huolenaiheita onkin, että miten mä ikinä ehdin oppia ja sisäistää kaiken sen, mitä tahtoisin. Haluan oppia kaiken nyt heti.

Pidän tästä syksystä. Vaikka olenkin mitä suurimmassa määrin kevään ja kesän lapsi, on viime aikojen raikas ilma tuoksunut ja tuntunut hyvältä. Aamulla herätessä ensimmäinen asia, jonka teen, on ikkunan avaaminen ja ulkoilman hengittäminen ja syksyisen raikkaan, hieman viileän mutta ei vielä kylmän ilman imeminen syvälle keuhkoihin antaa hyvän fiiliksen alkavaan päivään. Tykkään myös hengitellä iltailmaa ikkunasta ennen nukkumaanmenoa. Siitä tulee vaan yksinkertaisesti tosi hyvä olo.

Nyt eletään juuri niitä hetkiä, kun ulkona voi kulkea takki auki (kuten meikäläinen kuvainnollisesti 365 päivää vuodessa), mutta aurinkolaseille on vielä käyttöä ja avokkaitakaan ei ole tarvinnut vielä kääriä talviteloille. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, mitä ihmiset tarkoittavat sanoessaan syksyn olevan heidän suosikki-pukeutumisaikansa.

 No niitä haalarimerkkejä!! Ja tietenkin elintärkeä laulukirja sitseille. Mä en edes osaa laulaa, mutta onneksi se ei kuulemma ole kovin olennaista. #voluumikorvaalaadun

 Yliopiston avajaiskarnevaalit. Vasemmalla tapahtuman olennaisin eli pomppulinna. #anna5vuotta

This is how we represent. Taisin kerran sanoa jollekin ostaneeni uuden värikkään mekon. Tarkoitin sillä tässä kuvassa näkyvää mustavalkoista mekkoa. Mutta mun mielestä toi on tavallaan värikäs. Siinä on kuvioitakin ja kaikkea. #annaei

F(riends)&F(ood) is all I need. 

Lisäksi olen ehtinyt

voittaa yhdet fuksiaiset, osallistua toisiin fuksiaisiin, hyppiä pomppulinnassa, osallistua synttäripaljubileisiin (parasta about ikinä), haaveilla Koffarissa pomppivien pupujen adoptoinnista (#punavuorenkanikartano), pohtia mihin osakuntaan liittyisin, viettää paljon aikaa yhden tollasen ihanan miehen kanssa, kehittää himon aurinkokuivattuihin tomaatteihin (mä voin kuvitella että ne paljon puhutut raskausajan "pakkosaadamuutendelaan"-ruokapakkomielteet on just tällaisia. Paitsi että en oo haikaran postituslistalla), nauraa huonoille vitseille rakkaiden ystävien kanssa, hankkia ekat haalarimerkit, todeta Unicafen kahvin olevan melkolailla pahaa, tuijotella pylväitä Senaatintorin laidalla (käsiteltiin pylväsmalleja taidehistorian antiikin Kreikan ja Rooman luennolla), todeta, että mun kanssafuksit on ihan superhuikeita tyyppejä, syödä brunssin sijaan sunnuntai-aamiaista Helenan kanssa ja suunnitella viikonloppumatkaa siskon luo Vaasaan.

So far, so good. Autumn and everything.

xx,

Anna

torstai 3. syyskuuta 2015

Me voimme auttaa



Aina välillä unohdan, että tämä blogi on muutakin kuin oma virtuaalinen, pumpulinpehmeä ja hieman höpsö päiväkirjani. Se on myös paikka, jossa voin ilmaista mielipiteeni, tuoda ääntäni kuuluviin.

Meillä kaikilla lienee elämässämme ihmisiä, joiden puolesta tekisimme ihan mitä tahansa. Ja kun sanon ihan mitä tahansa, tarkoitan sitä. Ihan mitä tahansa. Nuo ihmiset voivat olla perheenjäseniä, ystäviä, lemmikkejä, puolisoita.

Minun elämässäni yksi noista ihmisistä on rakas pikkusiskoni, joka parin tunnin päästä saapuu luokseni yökylään. Pikkusiskoni, jonka hyvinvointi on minulle loputtoman tärkeää.

Kun kirjoitan tätä, istun omassa kodissani, lämpimässä. Turvassa. On maailman käsittämättömin asia, että puhtaan sattuman oikusta olen syntynyt rauhalliseen ja hyvinvoivaan pohjoisen maahan. En ole tehnyt mitään ansaitakseni onnekasta, etuoikeutettua elämääni.

Aivan kuten eivät ne miljoonat pakolaisetkaan ole tehneet mitään ansaitakseen nähdä, kuinka heidän kotinsa, elämänsä ja pahimmillaan perheensä revitään hajalle ja tuhotaan.

Kun ajattelen noita pakolaisia, ajattelen jatkuvasti, että jos tähdet olisivat olleet epäonnisempia, siellä voisin olla minä. Siellä voisi olla minun perheeni. Minun pikkusiskoni. Ajatus siitä, että pikkusiskoni joutuisi kärsimään, enkä minä voisi tehdä mitään, kuristaa sydäntäni ja nostaa palan kurkkuun. Aivan kuten myös ajatus siitä, että jossain kaukana monet ihmiset ovat juurikin mainitsemassani kamalassa tilanteessa. Tietäen, että rakkaat ihmiset kärsivät hätää, mutta ollen olosuhteiden pakosta kyvyttömiä tekemään asialle mitään.

Minä en ole siellä, kukaan meistä ei ole siellä. Siksi minun tehtäväni, meidän tehtävämme, ei, meidän etuoikeutemme ja velvollisuutemme on auttaa.

Jos pohdit, lahjoitatko tarpeeksi tai mielessäsi käy ajatus "ei tästä kympistä mitään hyötyä ole", muista, että monista pienistä puroista syntyy suuri virta. Eurokin on enemmän kuin ei mitään.

https://www.kirkonulkomaanapu.fi/lahjoita/euroopan-pakolaiskriisi/
https://www.punainenristi.fi/lahjoita/syyrian-konflikti
https://www.unicef.fi/tue-tyotamme/tee-kertalahjoitus/

https://www.punainenristi.fi/uutiset/20150828/3-tapaa-auttaa-turvapaikanhakijoita

xx,

Anna