Pientä pintajännitystä, ja tietenkin yksi sunnuntaihauska

Koen tietyllä tapaa harmitusta siitä, etten ole saanut kirjoitetuksi tänne mitään. Joka kerta kun olen avannut bloggerin ja ajatellut postauksen kirjoittamista, on tuntunut siltä, että ulosantini olisi "Tänään oli ihan kiva päivä, ei mulla muuta, moikka" -luokkaa.

Niin, yliopiston ihkaensimmäinen tenttiviikko lähestyy ja mua jännittää. Mua jännittää enemmän kuin tahtoisin myöntääkään. Voin kuvitella, että jotkut teistä siellä ruudun toisella puolella naurahtavat hellästi ja tahtoisivat ehkä todeta, että "Anna hei, ne on vaan tenttejä, aina niistä läpi pääsee tai sitten meet vaan uusimaan, no worries!".

Mutta kun ei se mene ihan niin. Tai teoriassa kyllä. Mutta käytännössä ei. Taidehistorian tentin tahtoisin onnistuvan, koska pidän kyseisestä aineesta ihan hurjasti ja koska taidehistorian sivuaineopiskelijat eivät saa jatkaa aineopintoihin, ellei perusopintojen keskiarvo ole asteikolla 1-5 vähintään 4. Ja juuri nyt on sellainen olo, että mä tahtoisin ihan hurjasti jatkaa taidehissan opiskelua myös aineopintoihin. Tai ainakin tahtoisin, että mulla olisi niin halutessani mahdollisuus siihen.

Johtamisen tentti taas. Voi elämä. Siinä on kyllä yksi kurssi ihan omaa luokkaansa. Mä olen tuntenut luennoilla oloni ihan tahvoksi, kun tuntuu, että puolet luennoitsijan jutuista menee ihan yli hilseen. Kunnes viimeisen luennon tauolla satuin kuulemaan, kun vieressä istuvat valtsikalaiset taivastelivat ihan samoja juttuja. Vaikka ei ehkä saisi, tunsin pientä helpotusta. En siis ole ainoa, joka on välillä pihalla kuin lumiukko.

Olen tuntenut oloni vähän kireäksi viime päivinä, mutta en ole suostunut myöntämään itselleni, että se muka johtuisi lähestyvistä tenteistä. Kunnes sitten lauantai-iltana ajauduimme miehen kanssa Jennifer Lawrencen kirjoittaman, viime päivinä puhututtaneen esseen kautta väittelemään miesten ja naisten palkkaeroista, politiikasta ja vähän kaikesta. Keräsin aika nopeasti aika paljon kierroksia ja lopulta purskahdin vihaiseen itkuun. Mies tuli luokse, mitään sanomatta otti mut syliin ja antoi mun itkeä. Ensin vollotin koko muun maailman kyynisyyttä ja sitten vain hiljaa kaikkea mahdollista.

"Tää ei tainnut johtua vaan meidän erimielisyyksistä?"
"Ei."

Oli syynä sitten lähestyvät tentit tai ihan vaan väsymys, jälkeenpäin sen aina huomaa parhaiten: itkeminen teki hyvää. Ja miten lohdulliselta tuntui huomata, että vieressä istuva tyyppikin osasi nähdä pintaa syvemmälle, otti kainaloon ja silitti päätä silloin kun sitä todella tarvitsin.

Tentit jännittävät vieläkin, mutta yritän ajatella niin, että pieni jännityshän on aina hyvästä.

Sunnuntaihauskana BBC:n klassikkovideo "puhuvista" eläimistä. Tuo hymyn huulille joka kerta. Niin kuin eläimilla tuppaa olla tapana tekemään.

Tyyneyttä sunnuntai-iltaanne, tyypit!

xx,

Anna