tiistai 10. marraskuuta 2015

Se Yksi


”What we find in a soulmate is not something wild to tame but something wild to run with.” 
-Robert Brault


Mä kirjoitin joskus kauan sitten, varmaan syksyllä 2014 postauksen, joka on tähän päivään asti seisonut mun Luonnokset-kansiossa.

Kyseinen postaus käsitteli unelmakumppaniani, niitä piirteitä, joita silloin toivoin hänen omaavan jos joskus kävisi onnellisesti ja löytäisin jonkun ihmisen rinnalleni.

Mä en juurikaan niistä kaikkein yksityisimmistä asioistani, ihmissuhteista, täällä puhu, vaikka tietyllä tapaa tahtoisin, ihan todella paljon. Sinkkuaikoina tahdoin jakaa (ja no, tiettyyn pisteeseen asti jaoinkin) tunteitani sydämessä mylläävistä pyörremyrskyistä, sydänsuruista ja ihastumisista. Ja nyt, kun monen sinkkuvuoden jälkeen olen rakastuneempi kuin koskaan ja seurustelen miehen kanssa, joka tekee minut järisyttävän onnelliseksi, tahtoisin kertoa vaikka ja mitä. Mutta sitten kuitenkin, tämän yhden tärkeimmistä ja herkimmistä ihmissuhteistani tahdon myös pitää vain itselläni. 

Mutta jos jotain olen tässä uudessa parisuhteessani oppinut, niin sen, että jos tahtoo ihmissuhteita, jotka tuntuvat, on uskallettava tuntea.

Mä olen aina pitänyt itseäni avoimena, helposti muihin tutustuvana ja ihmisläheisenä naisena. Tai näin ajattelin siihen saakka, kunnes nykyinen poikaystäväni käveli vastaan. Tapailumme alkuvaiheessa tappelin vastaan kuin henkeni hädässä, en halunnut päästää häntä lähelle ja antaa itseni ihastua.

Miksi? Koska pelkäsin. Pelkäsin aivan helvetisti. En ole kovin hyvä ihastumaan ja olen menneisyydessä jotenkin onnistunut retkahtamaan tyyppeihin, jotka eivät sitten lopulta ole antaneet kaipaamaani vastakaikua sillä vakavuudella, jota itse hain. Tästä on melko luonnollisesti seurannut aika kasa sydänsuruja. Mutta pahinta mitä sydänsuruista seurasi, oli oman sydämeni kovettuminen. Tiedostamattani jossain vaiheessa päätin, että jos en tunne mitään, en myöskään satuta itseäni. Mutta ei se mene noin, eihän toi ole mitään oikeaa elämää. 

Pitää uskaltaa antaa mennä, pitää uskaltaa avata sydämensä toiselle. Jos ei anna mitään, on turha odottaa saavansakaan mitään. Ja jos tulee satasella turpiin, siitä selviää kyllä. Se voi viedä kauan, se voi sattua aivan samperisti ja se voi vaatia monta itkuista hetkeä sohvannurkassa, mutta sydänsuruista selviää, aina lopulta. Myöhemmin kiitätte itseänne siitä, että olette uskaltaneet ja tunteneet, ettekä rakentaneet muurin perustuksia sydämenne ympärille, kuten itse huomaamattani tein. 

Näin jälkeenpäin olen useasti miettinyt, myös ääneen poikaystävälleni, miten onnekas olen, että olemme omasta vaikeilustani huolimatta kuitenkin päätyneet yhteen, ettei hän luovuttanut vaikka aluksi olinkin hieman toivoton.

Aivan sattumalta mieleeni tuli hauska anekdootti eilisillalta aiheeseen liittyen. Katsoimme parhaan ystäväni kanssa Mulania ja mutustimme väsäämiäni lämpimiä voileipiä. Alla oleva kohtaus tulee sen jälkeen kun keisarin neuvonantaja on kertonut kapteeni Shangille, että tämän joukot eivät todellakaan sovi sotilaiksi sen enempää kuin Shang kapteeniksi ja Mulan on lohduttanut Shangia.

Mushu: Et silviisiin.
Mulan: Mitä?
Mushu: Sä tykkäät siit, eiksjuu?
Mulan: Eeeeen. Mä...
Mushu: Jaa just niin kai.

Paras ystäväni: "Ahahahhahaha! Toi oli ihan niinku sä sillon ku aloitte hengailee enemmän X:n kanssa ja mä sanoin että sä niin tykkäät siitä!"
Minä: Eeeen.

Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseeni, "unelmakumppanin toivottavat ominaisuudet". Syksyllä 2014 olen kirjoittanut seuraavaa:

"Varmasti jokainen meistä pohtii aina joskus, millainen se oma tuleva/mahdollinen parempi puolisko oikein on tai millainen hänen toivoisi olevan. Toki on tietyllä tapaa myös absurdia ajatella moista, koska mä uskon, että sitten kun kolahtaa, niin sitten vaan kolahtaa. Toki on tärkeää, että molemmilla on edes aavistuksen verran samansuuntaiset ajatusmaailmat ja elämänkatsomukset. Tai näin ainakin arjen sujuvuuden kannalta kuvittelisin (viimeisimmästä omasta parisuhteesta kun on jo tosiaan useampi vuosi).

Mutta jos multa kysyttäisiin, minkälaisia ominaisuuksia potentiaalisessa puolisoehdokkaassa arvostaisin tai kokisin tärkeäksi, niin lista voisi näyttää seuraavanlaiselta:

Unelmieni mielitietty

-ei menetä hermojaan jos joskus heittäydyin hassuksi julkisilla paikoilla. Esimerkiksi hyppelen laatoilla niin ettei viivoihin saa osua tai ojentelen kaupassa jalkoja niin kuin paraskin balleriina tai laulan radion mukana ääneen tai teen jotain muuta hölmöä. Pikemminkin hän jopa hölmöilee kanssani (koska koen että jos hän ei moista ymmärrä, hän ottaa elämän liian vakavasti ja sellainen ei taas sovi mulle. Plus mä oon oikeasti tosi hölmö joskus.)

-ei menetä hermojaan edes silloin kun nauran kovaan ääneen omille jutuilleni (happens all the time, mutta minkäs sille voi, oon hilarious. Toim. huom. omasta mielestäni)

-ymmärtää sen, että mä ihan todella innostun lapsenomaisesti lähes kaikesta mahdollisesta (ja mielellään pitää sitä edes etäisesti suloisena/liikuttavana ärsyttävän sijaan)

-osaa tehdä ruokaa JA pitää siitä, edes vähän (muuten meidän parisuhde päättyy ennen aikojaan kahden ihmisen nälkäkuolemaan tai sitten me joudutaan pankkiryöstöstä vankilaan kun piti saada pätäkkää jatkuvaan ulkonasyömiseen)

-on vanhanaikaisen kohtelias: hän avaa minulle oven ja auttaa takin ylleni

-on kiltti niin ihmisille kuin eläimillekin

-on kunnianhimoinen, mutta ei ylpeä

-on henkilö, jonka kanssa voin sekä keskustella vakavasti ja syvällisesti että pelleillä ja nauraa

-jännittää kanssani Leijonien pelejä tai vähintäänkin suhtautuu suopeasti jokakeväiseen MM-kisarumban seuraamiseen

-on aivan mielisairaan hyvännäköinen ja kuuma ja kaikin puolin niin upea että pyörryttää (okei, tää ei oo pakollista, plussaa lähinnä)

Mutta se kaikkein tärkein ja ainoa ominaisuus, jota ihan oikeasti todella vaadin:

-hän pitää minusta juuri tällaisena kuin minä olen

Hän on sekoitus J. Karjalaisen Hän-kappaletta ja Katy Perryn Teenage Dreamia. Tahdon, että hän on ylpeä kun saa olla kanssani ja minä tahdon tuntea samoin. Tahdon, ettän hän saa minut onnesta sekaisin."

Ja nyt, marraskuussa 2015 jakaessani elämäni ihmisen kanssa, joka on vielä paljon enemmän kuin laatimani lista, hymyilen lempeästi menneisyyden Annalle, joka kaikista sydämen karikoista ja omista heikkouksistaan huolimatta syvällä sisimmässään toivoi ja uskoi, että vielä se tyyppi osuu kohdalle.

Ja sitten, monia kuukausia myöhemmin, kun sitä vähiten odotin, minä ja hän tapasimme.

xx,

Anna

PS. Lienenkö vain hölmön taikauskoinen, mutta "Julkaise"-napin painaminen lähes hirvitti. Mielessä kyti ajatus, että manaanko onnellisuuteni kertomalla siitä. Mutta manaamisen sijaan yritän ajatella asian niin, että usein universumi antaa, jos vain ymmärtää pyytää.

Siispä rakas universumi. Kiitos tästä onnesta, saisinko pitää tämän kaiken myös tulevaisuudessa?

2 kommenttia:

  1. Olen aikaisemmin pohtinut ja hymyillyt sille faktalle, että mä samaistun suhun niin monessa asiassa ja ymmärrän hirveän hyvin mitä tarkoitat ihan tosi kummallisissakin jutuissa! Vaikka olenkin monta vuotta nuorempi eikä pojat ehdi tällä hetkellä pyöriä mun mielessä (naurattaa, kun mummit ja kummit aina kyselee onko poikaystävää..), niin jollain tapaa samaistun tähänkin ja noihin sanoihin. (Toisaalta olen kyllä yksi empaattinen tunteiden kasa ja epätoivoisen toivoton romantikko, joten saattaa johtua näistä piirteistä..) Aivan ihanaa kuulla miten sulla menee ja tämmösiä ihania rakkausjuttuja on niin ihanaa lukea. Hetkeksi en muistanut, että koulukirjat makaa pöydällä ja kello tikittää nukkumaan menon merkiksi.. Voi, tämä on niin ihanaa luettavaa. Oon ihan hirmu onnellinen sun puolesta ja muutenkin! ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Vilma! Mä olen jo pidemmän aikaa ollut vakuuttunut siitä, että sussa on paljon samaa mitä mussa. "Empaattinen tunteiden kasa ja epätoivoisen toivoton romantikko" voisivat aivan hyvin olla kuvauksia myös musta :)

      Kiitos ihanasta kommentista, se sai hymyn huulille pitkäksi aikaa! Oot ihana! xx

      Poista