torstai 27. lokakuuta 2016

Viime aikoina


Kävin noin viikonlopun mittaisella visiitillä kauniissa pääkaupungissamme. Poikaystävä oli kentällä vastassa, eikä katseiden kohtaamisen jälkeen tarvittu sanoja. Se, kun toinen otti syliin, piti kiinni ja antoi loputtomasti suukkoja, puhui enemmän kuin mitkään sanat olisivat voineet.

Sain myös kukkakimpun. Vaalean vadelmanpunaiset teko-neilikat ilahduttavat mua vielä täällä Uppsalassakin. Kaivoin yhteiskeittiöstä niille lasiastian ja asettelin ne tuohon työpöydälle. Ja joka kerta kun silmä osuu niihin, ilostun suunnattomasti. En tiedä miten en ollut tajunnut aikaisemmin, että tämä melko persoonaton huoneeni kaipasi vain jotain pientä, joka tekisi siitä enemmän minun näköiseni. Kukat ovat hyvä alku.

Ehdin myös Helsingissä ollessani kuljeskella itsekseni keskustassa ja jalat veivät Akateemiseen kirjakauppaan. Pidän Akateemisen tunnelmasta kovasti (pieni kirjakauppa Nide Fredalla on toinen suosikkini!) ja silitellessäni kirjojen kansia tuli sellainen olo, että haluaisin ostaa jonkun kirjan. Ensimmäisenä mieleen pälkähti Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Kirja voitti viime vuoden Pulitzerin ja on saanut valtavasti kehuja osakseen. Ja mä en ole lukenut sitä. En oikeastaan tiedä siitä juuri mitään, aiheen tunnen päällisin puolin. Mutta kirjan nimi on ehkä kaunein, jonka olen pitkään aikaan kuullut.

Etsiskelin sitä hetken, mutta lopulta pyysin apua eräältä myyjältä. Hän etsi kirjaa hetken kanssani ja lupautui lopulta tarkistamaan saldo-tilanteen koneelta. Kirjaa ei ollut kuin pokkarina, joten päätin, että toivon sen vaikkapa joululahjaksi. Omistan toki monia pokkareita, mutta suurin osa niistä on kevyttä tyttöhömppää: "Paholainen pukeutuu Pradaan" ja muita vastaavia. Jostain syystä tuntuisi väärältä lukea Doerrin teos (tai oikeastaan mikä tahansa "vakavammin otettava" kirja) pokkarina. Kovakantinen, nidottu kirja on kuitenkin aina kirja ja tuntisin jotenkin väheksyväni teosta, jos lukisin sen pokkarina. Jotenkin koen, että suuret teokset ansaitsevat tulla luetuiksi oikeina kirjoina.

Onhan se vähän hölmöä. Sama teksti se on pokkarissakin, ja se olisi paitsi pienempi, myös halvempi. Ehkä nää on näitä kirjallisuuden opiskelijan höpsöjä mielenliikkeitä.

Ostin lopulta Jussi Valtosen He ei eivät tiedä mitä tekevät. Ehdin jo aloittaa sitä ja tuntuu hyvältä lukea jotain sellaista, mikä ei ole kurssikirjallisuutta. Ja suomen kieli tuntuu niin ihanalta, rikkaalta ja elävältä.

Suomalaisten hiljainen kohteliaisuus on ilahduttanut ihan hurjasti. Sekä meno- että paluumatkalla yritin itse nostaa isompaa laukkuani hattuhyllylle ja molemmilla kerroilla vieressäni seisoneet miehet tarjoutuivat auttamaan ja nostivat laukkuni hyllylle ennen kuin ehdin "Vitsi, ihanaa" sanoa. Molemmat nyökkäsivät vaatimattomasti kun kiitin heitä. Voi ihanat suomalaismiehet!

Helsinki näytti ja tuntui samalta. Tutulta, turvalliselta. Kodilta. Kävimme sunnuntaina lempikahvilassani, Andantessa, Fredalla sekin. Siellä oli edelleen kukkia, kirjoja ja kaupungin parasta kahvia. Kysykää aeropressia tai kalitaa (molemmat ovat siis suodatinkahvin valmistustapoja), omistajat osaavat kyllä suositella niihin sopivia kahveja. Mä juon yleensä etiopialaisia kahveja, joku niissä vaan osuu tosi hyvin yksiin mun makuhermojen kanssa.

Yhtenä aamuna heräsin joskus anivarhain kun poikaystävä lähti töihin. Annoin unisen suukon, toivotin hyvää työpäivää ja nukahdin uudelleen.

Herättyäni ajattelin ensin, että menisin käymään HAM:ssa, katsastamassa Yayoi Kusaman näyttelyn (juuri sen värikkään, josta kaikki postaavat sosiaalisiin medioihin). Sitten muistin, että museothan ovat maanantaisin kiinni. Oli pakko googlata ja tarkistaa, koska loppuun asti hiukan toivoin muistavani väärin. En muistanut, kiinni ovat. Mutta onneksi näyttelyt jatkuvat pitkälle tammikuuhun.

Samaisena päivänä miehen ollessa töissä (ja niiden museoiden ollessa kiinni ja kavereiden ollessa töissä), mä päätin leikkiä kotia. Siivosin keittiön, katoin pöydän ja tein meille ruokaa. Mä en ole ikinä ajatellut, että musta tulisi kotiäiti, koska pelkään että tylsistyisin, mutta joku tossa puuhailussa vähän viehätti. Toki helppohan se on kuvitella, kun ei oikeasti ole kotivaimo, saati sitten kotiäiti.

Olen pikkuhiljaa päässyt takaisin arkeen täällä Uppsalassa. Kävin eilen luennolla ja loppuviikko pitäisi pakertaa tenttikysymysten ja luentomateriaalien parissa.

xx,

Anna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti